Kun katsot tähtiin katsot kohti alkukotia

Muistossa on talvi, paljon lunta, maa on kova ja narskuva. Pihamaalla ei näe suuren ulkolampun valopiiriä kauemmas. Pilkkopimeä metsän raja pelottaa, koska pelkään suosikkilastenohjelmani mörköä.

Muistossa minulla on turvallinen olo. Olen isän ja pikkusiskon seurassa. Yläpuolella aukeaa talvinen tähtitaivas, joka oudolla tavalla rauhoittaa. Tuossa iässä taivas on minulle elämän taustakangas, pylvässängyn katto, joka vaihtaa muotoa vuorokaudenajan mukaan.

Osoitan tähtien muodostamaa kuviota tumpulla. Isä kumartuu viereen ja sanoo, että siinähän on Otava.

Työssä erä- ja luonto-oppaana olen kohdannut useamman kerran, että isät ovat kiinnittäneet lapsen katseen taivaalle. Kysyttäessä moni on kertonut, että heidän isänsä on ollut kiinnostunut taivaasta ja opettanut löytämään Otavan tai Pohjantähden.

Omiin muistoihini – ja sitä kautta oppimiseen – kahdesta muusta tähtikuviosta, Kassiopeiasta ja Joutsenesta, liittyy myös vahvasti toinen ihminen.

Tällaiset kohtaamiset jäivät kuitenkin yksittäisiksi, joten päätin opetella tähtikuvioita itse. Aloitin Lohikäärmeestä – jota en osaa vieläkään löytää kokonaisuudessaan ilman tähtikartan apua. Monia muita tähdistöjä ja tähtiä osaan.

Otavaisen olkapäällä

Otava on Ison karhun tähdistöön kuuluva tähtikuvio. Tähtikuvio tarkoittaa melko helposti hahmotettavaa tähtien muodostamaa kuviota taivaalla, kuten Otavan kauhaa. Tähdistön hahmottamiseen paljain silmin taas tarvitaan enemmän mielikuvitusta ja tietoa.

Tähtikuviot ovat merkityksellisiä taivaan kohteita alueella, jolla ne näkyvät. Niillä on monia nimiä monissa kielissä. Otava-sana tarkoittaa kalapyydystä. Muualla pohjolassa tähtikuvio tunnetaan esimerkiksi lihakirveenä, juomakauhana, vaunuina, kanoottina tai maagisena hirvieläimenä.

Antiikin Kreikan tarinassa tähdistö edustaa karhuksi muutettua nymfiä.

Suomesta katsottuna Otava ei koskaan laskeudu horisontin alapuolelle. Otavaa ei voi nähdä esimerkiksi Tasmaniasta – eikä Tukaanin tähdistöä voi nähdä Suomesta.

Tähtitaivaalla avautuu uusi maailma, kun matkataan eteläisemmille leveysasteille, joiden yötaivaalla tuikkivat monet meille vieraammattähdet. Jotkin tähdistöt, joista meille erottuu vain päälaki etelätaivaalla, näkyvätkin kokonaisuudessaan etelässä.

Silmät havainnoimisen välineenä

Valossa ihmissilmä hyödyntää näkemiseen silmien tappisoluja, jotka ovat erikoistuneet värien tarkkaan havaitsemiseen. Hämärän tullessa tilanne on toinen, kun fotonien eli valohiukkasten vähyys aktivoi silmän sauvasolut.

Sauvasolujen kunnolliseen aktivoitumiseen kuluu noin puoli tuntia. Sekunnin vilkaisu kännykän näyttöön pimeässä kadottaa hämäränäön tarkkuuden, kun päivänäkö aktivoituu. Tähtiretkellä kannattaa siis viipyä ainakin puoli tuntia, jotta silmät adaptoituvat havaitsemaan himmeidenkin tähtien valoa koko potentiaalillaan.

Punainen valo häiritsee hämäränäköä vähemmän kuin muu valo. Punaisella kangastilkulla peitetty taskulamppu on kätevä apu maastossa suunnistamiseen ja tähtikartan tarkkailuun.

Sauvasolut sijaitsevat verkkokalvon ulkolaidalla. Tätä voi testata, kun pimeässä katsoo suoraan kohti tähteä taivaalla tai kelmeästi hohtavaa tähtitarraa huoneen katossa.Juuri se tähti katoaa, koska katsot sitä silmän fovealla, verkkokalvon keskiosalla, jossa värejä tunnistavat tappisolut sijaitsevat ja josta sauvasolut puuttuvat.

Yksittäistä tähtisikermää tarkkaillessa kannattaa siis katsoa sen viereen, ei suoraan kohti, niin silmäsi havaitsevat valonlähteen tarkemmin.

Arkielämässä tappisolujen ja sauvasolujen erottamisella ei liene väliä, mutta muistisääntönä voi käyttää sitä, että valossa näet naputella tappeja, ja pimeässä on hyvä ottaa vaellussauva mukaan.

Eräänlaista tähtipölyä

Ihmisen rakennusaineet, kuten kalsium ja rauta, ovat peräisin muinaisten tähtien ytimistä, joissa ne ovat muodostuneet. Sama koskee noita rakennusaineita elämässä muualla maapallolla. Kun katsot tähtiin, et katso poispäin vaan kohti alkukotia.

Teksti ja kuvat Oona Tapiomaa, Tapiottaren taika