Lomaneuvottelut

Alkaa käsittämätön kananpoikien kotkotus ja nokkiminen. En kuule edes ajatuksiani. Me molemmat vanhemmat huudellaan vastauksia joka suuntaan eikä keskustelussa ole mitään tolkkua.

Pysäytän keskustelun karjaisemalla NYT HILJAA. Jatkan antaen puheenvuoroja ja toistelen: Nyt pitää osata vastata kuka haluaa mukaan, sillä tänään emme halua maksaa museoon vinkukauloja…. niin kuin eilen Turun linnaan. Huh.

Ääni nousee taas  ja sisarukset ovat toistensa kimpussa niin kuin heitä oltaisiin pakottamassa pahan noidan pataan. Jälleen korotan ääntäni: HILJAISUUTTA. Toistan vielä kerran: Ei ole pakko, me haluamme, kuka haluaa mukaan?

Vihdoin saadaan selvyys ja mukaan lähtee vanhin ja nuorin, ja yksi siitä välistä  ja muut keskimmäiset jäävät ulkoilemaan, tapaamaan kavereitaan ja pelaamaan pleikkaria. Isäntä on jo toinen jalka oven välissä, kun minä huikkaan, että emme me lähde vielä, sillä minun pitää kirjoittaa kolumni, kaivaa kaapista yksi kaverisynttärilahja ja tehdä kotityöt loppuun. Lisäksi haluaisin itsekin laittautua nätiksi. Mieheni alkaa mököttämään ja liittyy teinien joukkoon kyttäämään puhelinta. Mutta minä olen ylpeä itsestäni, kun vihdoin uskallan sanoa ääneen, mitä minä tarvitsen. 

Lopulta teksti tuli kirjoitettua, koti siistiksi ja minä kerkesin pukea kesämekon.Teinit kävivät keräämässä ihanan kukkakimpun minun kirjoitellessa ja isäntäkin pääsi museoon. (Ja retki oli niin onnistunut, että en edes ehdottanut hänelle museoon jäämistä!)

Anniina Pöyri