Suvivirsi ja muita ihania perinteitä
Perheessämme kevät on vuoden parasta aikaa. Aikaa, joka alkaa jo vuoden alussa. Sillä Isällä on silloin vähiten töitä ja lomalle ja yhteiselle ajalle on paljon tilaa.
Huhtikuussa on jo jännitystä ilmassa, sillä ihan pian päästään pellolle.
Toukokuussa alkaa miesväki voida jo pahoin, jos ei maa ala kuivua. Niin kuin tänä vuonna, kylmää liian pitkään. No nyt pellolla mennään jo yötäpäivää hiki hatussa ja naama onnesta virneessä.
Traktorien jylinä on kevään merkki. Pääsiäisen pyhistä asti lapset ovat alkaneet kysellä milloin kesäloma alkaa ja nyt kun jäljellä on muutama viikko, alkaa pienet murut olla jo aivan poikki. Aamuisin ei meinata jaksaa nousta ja päivät viiletetään ulkona vailla kiirettä ja ohjelmaa.
Esikoisemme Liisa täytti juuri 16 vuotta ja sai suoritettua jo peruskoulunsa loppuun. Kävi viimeiset kaksi vuotta kotikoulua, sillä halusi opiskella omalla tavallaan ja aivan upeasti suoriutuikin.
13-vuotias Leevi ei malttaisi kouluun, kun pellolle pitäisi päästä jo aamulla suvun miesten lailla.
10-vuotias Lilli taas on äitinsälainen energiapatti. Auringonpaiste lisääntyy, niin energia määrä nousee samaa tahtia. Hän suunnittelee lomaa ja reissuja, tekee kevätsiivousta huoneessaan ja kaivaa kesävaatteita esiin.
8-vuotias Lyyli ei halua nousta, eikä nukkua, eikä mennä kouluun. Hän haluaa kesäloman alkavan tänään ja lojua päivät yöpuvussaan ja piirrellä sekä kuunnella äänikirjoja.
6-vuotias Luukas haluaa lopettaa puistotoiminnan ja asua traktorissa sekä hiekkalaatikolla omilla pelloillaan.
3-vuotias Loviisa ei onneksi mieti vielä lomaa tai huomista. Hän herää kainalostani kuin Naantalin aurinko ja haluaa meidän nousevan välittömästi. Hän pukee ylleen tyllit ja rusetit. Haluaa lähteä ulos ja oven suulla toteaa; Äiti onpa täällä kaunis päivä, kirmaten sitten vapauteen tukka hulmuten.
Vain minä ja äitini mietimme, eikö kukaan odota kevätjuhlaa ja suvivirttä, juhlavaatteita ja muita valmistujaisjuhlia?
Lapseni katsovat ensin meitä ja sitten toisiaan, aivan kuin äiti ja mummu olisivat juuri puhuneet hepreaa. Ketä kiinnostaa virret ja juhlamekot, kun voi nykästä päähänsä ”Hankkijan” lippiksen ja kirmata ulos kalsareissa? Tuntea kun varpaat uppoaa kylmään hiekkaan, keppihevosneitien loikkiessa yli esteiden. Polvet ja kädet vaihtaa väriä, kun kontataan maata myöten huoltamassa mönkkäreitä ja mopoja.
Turha siis yrittää väittää, että meidän muistot juhlavaatteista kirkonpenkillä voittaisi mutaleikit nakkena kotipihan ojassa.
PS. Äiti, voimme mennä kaksin kirkkoon juhlavaatteissa laulamaan suvivirttä.
Anniina Pöyri
