Elämän ekakertalainen
Mistähän löytäisimme uudestaan sellaisen ekakertalaisen asenteen elämäämme. Pikkuvauvalla se on ihan luontaisena, kun hän tutkii itseänsä ja maailmaa, joka on ihan siinä käden ulottuvilla. ”Oma napa, peukku, nenä, äidin tukka ja isän korva ja kaikkea muuta mielenkiintoista… kaikki tämä ihan ekaa kertaa… tässä ja nyt.” Sitten tulee aikuisuus ja kyynisyys. Arki alkaa olla täynnä itsestäänselvyyksiä, ja kaikki on sitä ”ihan normaalia”. Elämä ei ole määriteltävissä – se vain on ja tapahtuu.
Jeesus kieltää meitä mittaamasta toisiamme. Ja kun me niin mielellämme haluaisimme tuomarin rooliin… pitäisi päästä pätemään ja tekemään toistemme elämästä ”pitämisiä ja täytymisiä”. On niin helppoa vaatia toiselta lähes täydellisyyttä, kun oman elämän epätäydellisyyden kanssa eläminen tuntuu liian suurelta haasteelta… kun mikään ei tunnu riittävän itselle ja muille. Onneksi Jumalan mittarit eivät ole tästä maailmasta. Inhimillisesti tämä tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta: ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi! Kaikki ovat Jumalan edessä samalla viivalla – ilman muutoksenhakuoikeutta tässä elämässä. Missä ovat ne Jumalan suorituslisät ja elämän erityisbonukset pärjääjille?
Jumalalla on meille kaksi mittaa: armo ja myötätunto. Armon merkityksen ymmärrämme vasta jälkikäteen… sitten kun elämämme elokuvateatterin viimeisessä näytöksessä yllättäen näemmekin toisemme ihan uudessa valossa… armahtavaisuuden ja myötätunnon näkökulmasta. Elämä ei sittenkään ollut pärjäämislaji – riitti kun uskalsi ottaa oman paikkansa ja antaa saman mahdollisuuden myös muille.
Armo tarkoittaa sitä, miten Jumala katsoo meitä. Myötätunto tarkoittaa puolestaan sitä, miten me toivottavasti katsomme toinentoistamme. Myötätunto on siis meille annettu armon käytännönharjoitus tässä elämässä. Armo ei ole tästä maailmasta, mutta se koetaan todeksi tässä maailmassa. Armo ja myötätunto ovat samaa meille tarkoitettua Jumalan Valoa – ero on vain näkökulmassa. Myötätunnon ihmiset eivät kysy oikeaa aikaa ja paikkaa. Heille on olemassa vain tämä kuluva hetki – Jumalan preesens.
Harri Henttinen
