Outoja teitä
Monia vuosia eräänlaisena henkilökohtaisena uskontunnustuksena minulla on ollut Erkki Lemisen viimeisen runon ajatus; ”Jumala, kuljetat outoja teitä. Ymmärrän Sinua yhä vähemmän, mutta tarvitsen entistä enemmän…”
Erkki Leminen oli viime vuosisadan eräs tunnetuimpia maallikkojulistajia. Hän kirjoitti myös kymmeniä kirjoja ja runoja. Hänen oma tiensä oli varsin saman kaltainen, kuin meidän monen muunkin kristityn tie. Tiukasta ymmärtäjästä ansaitsemattoman armon tarvitsijaksi. Nykyihmiselle sen tunnustaminen, että tarvitsee toista tai että vielä enemmän tarvitsee jotain, jota ei ansaitse on tavattoman vaikeaa. Filosofisesti voidaan puhua myös halun ja tarvitsemisen erosta. Haluan uudet kengät, mutta tarvitsenko todella niitä. Tai haluanko asioita, joita en tarvitse, enkä halua asioita, joita kuitenkin oikeasti tarvitsisin.
Pyhän kolminaisuuden äärellä olemme myös paikassa, jossa ymmärrys loppuu. Me voimme haparoiden ajatella vaikkapa vettä kuvana kolminaisuudesta. Sama vesi voi olla nesteenä, jäänä tai höyrynä, mutta kun mietimme Jumalaa yhtenä ja kuitenkin kolminaisuutena, voimme vain nostaa hattua. Ehkäpä tällaiseen hatun noston paikkaan oli aikoinaan tullut myös Erkki Leminen. Hän puki oman hämmennyksensä kuvaan oudoista teistä, joille Jumala kuljettaa. Teistä, joilla ihmisen ymmärrys päättyy suuren Jumalan edessä. Mutta tarvitseminen jää.
Lopulta on tavattoman lohdullista ja helpottavaa ajatella, että saan jäädä pienen lapsen tavoin vain ihmettelemään ja luopua omasta loputtomasta yrittämisestä riittää ja kelvata. Armoa on se, että Kristus riittää minunkin edestäni ja juuri siksi minäkin kelpaan, vaikka en ihan tarkkaan ymmärtäisi miksi.
Ari Tähkäpää
Kirjoittaja on hiippakuntasihteeri ja yrittää sanoittaa sanoittamatonta ja koskettaa näkymätöntä
