Uskominen

Se on sumuun tuijottamista, sitkeä odotus, että verho hälvenee ja epäilykset haihtuvat pois. Se on nastarengas pakkasaamuna, varjo sateen sattuessa, kumpparit, joilla lompsin läpi lokakuun. 

Se on tuttu bussikuski, joka tervehtii noustessa kyytiin. Se on vieras kanssamatkustaja, jonka viereen uskallan istahtaa. Se on paras arvaus oikeasta pysäkistä. 

Se on luottamista, että jää kantaa, 
mutta otan silti naskalit mukaan. Se on pallo, jonka potkaisen tukijalan varassa,  se on maalivahti, joka heittäytyy laukauksen eteen. Se on kuorosovitus, jossa laulamme samaa laulua eri äänissä, omalla äänellä. 

Se on tarttumista Seitsemään veljekseen 
ja toivomista, että Jukolan pojille käy lopulta hyvin. Se on avainnipun etsimistä pimeältä pihalta ja sen löytämistä sitten ovesta roikkumasta. 

Se on kädestä kiinni pitämistä, hento varmuus,  että toisen ote kestää, jos omani lipeää. Se on sydämenlyöntejä stressitilanteessa. Se on sisäänhengitys, huokaus ja hengähtämisen huikeus. 

Se on tuuli, joka laittaa hiukset sekaisin mutta mietteet kohdalleen. Se on lepäämistä rakkaan sylissä,  nukahtamista siihen hymy huulilla. 

Se on ristinmerkki ja silmiensä sulkeminen, ja niiden auki pitäminen oikealla hetkellä. Se on enemmän kuin omat ajatukseni ja tunteeni.  

Se on kuulopuheista kiinnostumista, mutta omien aivojen käyttämistä. Se on tunnustelua ja hapuilua, epävarmuuden sietämistä, epäuskonsa ja keskeneräisyytensä myöntämistä, avunpyyntö, huuto, hiljaisuus. 

Se on nälkä, joka tulee ruokkia, jano, joka ei sammu millä tahansa. Se on sanoja, joita tahdon kuunnella  yhä uudelleen ja uudelleen. Se on sinun sanoihisi turvaamista, Kristus. 

Niissä on minulle suoja ja valo, suunta ja olkapää. Niiden varaan jään tänäänkin. 

Aamen. 

Ville Tikkanen