Kiitos, vai ei kiitos?
Tapasin hiljattain ihmisen, joka rankoista kokemuksistaan huolimatta suorastaan säteili kiitollisuutta. Fakta on, että elämä oli kohdellut ja kohteli häntä edelleen usein kaltoin, mutta päällimmäisenä ajatuksena hänellä oli kiitollisuus. Ilo siitä, että elämän peruspalaset ovat kohdallaan. On katto pään päällä, ruokaakin on ja jokunen tärkeä ihminen ympärillä.
Pieni kohtaaminen herätti tärkeän teeman äärelle: Miten helposti me länsimaiset kristityt ajaudumme kiittämättömyyden suohon. Elämästä on niin helppo kaivaa esiin ne kaikki ongelmat ja puutteet, olipa tilanne millainen hyvänsä. Itselläni yksi tällainen haaste on hyvän palautteen vastaanottaminen. Positiivisen kommentin kuullessani mieleeni nousee usein joukko asioita missä jäi parannettavan varaa. Kiitoksen vastaanottajan sisäinen kiittämättömyys on suoraan sanottuna ihan hölmöä. Paavalikin muistuttaa efesolaiskirjeessä, että ”teidän suuhunne sopii kiitos”.
Teema toistuu myös Jeesuksen puheissa ja kohtaamisissa. Miten jotkut ottivat iloiten ja kiittäen Jeesuksen sanat tai ihmeteot vastaan, mutta monet eivät. Yksi tällainen tapaus oli, kun Jeesus kohtasi kymmenen spitaalia sairastavaa ihmistä (Luuk. 17:11-19). Hän paransi heidät kaikki, mutta ainoastaan yksi tuosta parantuneiden joukosta palasi kiittämään Jeesusta. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?”, Jeesus kyseli. Ehkä heillä oli jo muuta murehdittavaa ja mietittävää. Ehkä he ajattelivat kohdanneensa vain onnekkaan sattuman.
Itse haluan uskoa, että kiitollisuutta voi opetella ja oppia läpi elämän. Psalmissa 103 tämä kaipaus on punottu rukouksen muotoon: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt”.
Kun me ei unohdeta sitä kaikkea hyvää, mitä olemme saaneet, ehkä tuo kiitollisuuskin voi tarttua aivastuksen tai hymyn tavoin meidän ympärillä oleviin
Mikael Tammilehto
