Glaukooma – salakavala näön tuhoaja
Glaukoomaa kutsutaan myös silmänpainetaudiksi. Nimitys on jossain määrin harhaanjohtava, sillä sairaudessa tarkoitetaan näköhermonpään ja verkkokalvon näköaistimusta välittävien solujen vähittäistä tuhoutumista. Tämä tuho aiheuttaa vähitellen lisääntyviä näkökenttäpuutoksia, näkökentän kapenemista tai jopa sokeutumisen.
Glaukooma voi johtua kohonneesta silmänpaineesta, mutta läheskään aina kohonnut silmänpaine ei aiheuta glaukoomavaurioita. Noin 30–50 prosentilla glaukoomapotilaista silmänpaine on normaalin rajoissa. Riskitekijöitä ovat iän ja kohonneen silmänpaineen lisäksi perimä, sekä mahdollisesti myös likinäköisyys. Lisäksi diabetes ja silmässä tapahtuva mykiön hilsettyminen (eksofoliaatio) aiheuttavat suurentuneen riskin sairastua glaukoomaan. Glaukooma on harvinainen lapsilla ja nuorilla aikuisilla, mutta yleistyy selvästi 45 vuoden jälkeen.
Jos tauti havaitaan ajoissa, sen etenemistä pystytään hidastamaan ja parhaassa tapauksessa jopa pysäyttämään. Jo vaurioituneita hermoja ei kuitenkaan voida korjata, eli glaukooman aiheuttamat näkövauriot ovat pysyviä. Oireita ei taudin varhaisessa vaiheessa voi itse huomata. Varhaisen vaiheen glaukoomaa ei oikeastaan saada kiinni muutoin kuin sillä, että ihmiset ovat itse aktiivisia ja käyvät säännöllisesti näöntutkimuksissa, etenkin jos suvussa on todettu glaukoomaa.
Sairaus etenee alkuvaiheessa oireettomana, ja siksi jokaisen yli 40-vuotiaan tulisi käydä näöntutkimuksessa, jossa tutkitaan silmänpaineiden lisäksi silmän rakenne ja toiminnallinen näkökenttä. Näöntutkimuksen yhteydessä voidaan ottaa silmänpohjan rakennekuvat, joista nähdään mahdolliset näköhermonpään muutokset. Lisäksi Ocusweep laitteistolla saadaan tutkittua toiminnallista näkemistä ja näkökentän laajuutta. Tutkimuslaitteistolla saadaan myös tutkittua reaktionopeutta ja kontrastinäköä eli valoisuuserojen erotuskykyä. Mikäli näissä tutkimuksissa löytyy jotain glaukoomaan viittaavaa, niin sen jälkeen silmälääkäri tekee tutkimusten perusteella arvion lääkityksen aloittamisesta.
Yhtä selkeää keinoa sairauden toteamiseen ei ole, vaan diagnoosi perustuu useisiin testeihin ja riskitekijöiden arvioimiseen.
Riippumatta siitä, onko glaukoomapotilaan silmänpaine koholla vai normaalin rajoissa, on ainoa hoitokeino silmänpaineen alentaminen. Tässä käytetään yleisimmin silmätippoja ja laserhoitoa, toisinaan myös leikkauksia, tapauksen luonteesta riippuen.
Vaikka erilaisten hoitojen jälkeen silmänpaine olisi tavoitetasolla, ei se kuitenkaan poista tarvetta säännöllisille kontrolleille, koska silmänpaine saattaa myöhemmin nousta uudelleen hoidosta huolimatta. Kontrolleissa seurataan myös näkökentän, näköhermonpään ja hermosäiekerroksen tilannetta.
Optikolla on hyvä käydä ikänäköoireiden tultua, eli noin 40 vuoden iässä. Samalla tulee selvitettyä yleinen silmien terveydentila, mikä on tärkeää, koska glaukooma on vain yksi vähäoireisista näköä uhkaavista silmäsairauksista.
Jos silmät ovat terveet eikä lähisuvussa ole glaukoomaa, 40 ikävuoden jälkeen käyntejä voi suositella 3-4 vuoden välein. Yli 60-vuotiaiden olisi hyvä tarkistuttaa silmien tilanne noin kahden vuoden välein. Jos glaukooman riski arvioidaan kohonneeksi esimerkiksi suvussa esiintyvän glaukooman takia, on kontrollikäyntien väli lyhyempi.
Nykyajan tutkimuskeinoin voidaan glaukooma todeta usein jo ennen näkökenttäpuutosten syntymistä. Mahdollisimman varhaisessa vaiheessa todettu glaukooma on paras tae näkökyvyn säilymisestä ongelmattomana elämän loppuun asti taudista huolimatta.
Satu Järvinen
Pro-Auctore optometristi
