Kolumnit

Metsä minussa

Heikki Willamon toistaiseksi viimeisin kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Metsä minussa | Kolumnit | Kotiseutulainen

Sen sisällysluettelo jo sykähdyttää; 1987- 2008 Metsän kuva, 2009-2020 Mielenmetsä ja Kotimetsät, joka alkaa: Viimeisenä vuonna keskityn lähinnä kotimetsiini – Haukkametsän rippeisiin ja sen vieressä olevaan parin hehtaarin hienoon rantametsään, jossa on suurten tuulenkaatojen rytöjä, paljon kuolleita koivuja, pökkelöitä ja seudun suurimmat haavat.

Oma metsäni näkyy ikkunastani, mutta Willamo on kuvannut metsänsä, pääosin, mustavalkoisesti laajemmalti. Olen niihin kuviin suorastaan rakastunut. Hän kertoo ajatuksensa kuvin ja sanoin tavalla, joka puree minua syvältä.

 Hän aloittaa tarinansa sanoin; Muistan kaipuuni metsään jo lapsuusvuosiltani, jolloin leikkipaikkani oli mökkitonttimme rehevä lehto Lohjanjärven Suurniemessä. Siellä näin elämäni ensimmäisen harmaapäätikan, ja sen halki johtavalla polulla kohtasin komean kanahaukan…. En ehtinyt nähdä eteläsuomalaisesta metsästä kuin vihonviimeiset rippeet. Sen sijaan näin metsäluontoa vastaan 1950-luvulla alkaneen sodan. Uudet ajatukset ja käytännöt ajettiin läpi pakolla: avohakkuita, maanmuokkausta, ojituskoneita ja vesakontorjuntaa … Ahdistukseni kasvoi. Hautauduin unohdettuihin sirpaleisiin, joissa metsä näytti vielä metsältä, jatkaa Willamo.

Metsän kuva

Sitten alkaa metsäkuvien kavalkadi, joka on valloittanut minut ja muistoni täysin. Kirja lepää lukuhyllylläni aina selailtavaksi otettavana. Kirjan toiseksi viimeisessä kuvassa heijastuu närhen silmässä kuvan ottamissuunnan kuvajainen ja viimeisessä kuvassa tanssivat vanamot kuin metsän keijut. Kiitos Heikki hetkistä kuviesi ja ajatustesi maailmassa. Lähden tästä metsään etsimään omia, osin kadonneita ajatuksiani luonnon merkityksestä ihmisluonnolle. Vaimo katselee vielä suppilovahveroita.

Pertti Munck  

Aiheeseen liittyviä juttuja