Kaipaus

Välittäminen – tai siis sen puute – ilmenee tässä ajassa monella tavalla. Ennen oli tapana, että pyhäaamuisin ennen kymmentä ja kirkonmenojen aikaan ei jyristelty sen enempää moottorisahalla pihassa kuin kiviseinäporalla kerrostalossa.  Ei laitettu valtaisaa hajuvesikuormaa päälle mentäessä kylään, linja-autoon tai työpaikalle. Tervehdittiin naapuria postilaatikolla tai rappukäytävässä. Annettiin paikka vanhemmalle ihmiselle, autettiin äitiä lastenvaunujen kanssa hankalassa paikassa. 

Kaikkea sellaista pientä, mistä ei ole suurta vaivaa – mutta se osoitti sen, että otan huomioon muut ihmiset ympäristössäni. 

Nyt tuntuu usein, että olen olemassa vain minä. Minä olen tärkein ja viis muista. 

Välittäminen, nuo pienet, ystävälliset tavat, olivat turvallisuutta, lämpöä ja osoittivat olemassaolon oikeutta omassa ympäristössäni.

Minä ja minun mielipiteeni ovat keskiössä kaikessa. On sitten kysymys sosiaalisesta mediasta tai kohtaamisesta vaikka kaupan kassalla. 

Korona korostaa asioita. Nyt olisi mahdollisuus osoittaa välittämistä turvaväleillä ja maskin käytöllä.  Mutta kun on kiire ja maski on epämukava, en välitä. En edes ajattele asiaa – paitsi voi varjele, jos joku tuppautuu minun iholleni. Silloin olen valmiina julistamaan asian oikean laidan. Tai tuijottamalla ja tuhahtelemalla, vähintäänkin. 

Keväällä, koronan iskiessä, tuntui hetken siltä, että välittäminen on palannut. Löytyi naapuriapua ja monenlaista piristystä yksinäisille. Mutta eihän sitä kukaan pitkään jaksa. Minähän olisin voinut joutua sitoutumisen kierteeseen ja mitä siitä olisi seurannut – pitäähän ihmisellä sentään olla aikaa itselleen.

En tarkoita välittämisen kaipauksella sitä, että olisin parempi ihminen. Kyllä minäkin olen MINÄ monessa tilanteessa. Mutta haluaisin silti takaisin nuo yhteiset, hyvät tavat, jotka tekivät elämästä hiukkasen mukavamman ja ainakin ennakoitavamman.  Se vähentäisi pelkoa väärin käyttämisestä, kun kaikilla olisi suurin piirtein samanlainen normisto.  

Sitä aikaa kaipaan, kun vielä ajattelimme, että ihmiset ovat suurin piirtein samanlaisia eikä minun tarvinnut korostaa koko ajan olevani ainutlaatuinen, erikoinen, erikoislaatuinen. Kun saatoin luottaa siihen, että kaltaisiani tavallisia tallaajia oli suuri joukko ympärilläni ja oli turvallinen olo.

Tiedän, että moni lukiessaan ajattelee samalla tavalla. Ja yhtä moni ajattelee, että taas se vanha käpy valittaa, että ennen oli kaikki paremmin.  Ei, ei ollut kaikki, mutta osa asioita oli. Ja että kyllähän ihmiset välittää – nenäpäiväkonsertin tuottokin oli ennätysmäinen.  Hieno juttuhan se olikin, mutta minä kaipaan sitä välittämisen lajia, jota ei voinut hoitaa siirtämällä pullealta pankkitililtä rahaa sopiva summa omantunnon rauhoittamiseksi.

Kaipaamani välittäminen ei maksa mitään. Eikä se ole mikään vaivakaan. Se on vain elämän keskipisteen siirtämistä omasta napanöyhtästä, huomion siirtämistä hiukkasen laajempaan näkökulmaan. Vaikka naapuriin asti, kassajonossa edessä tai takana seisovaan, bussissa toiseen matkustajaan, kadulla vastaantulijaan.  Ihmisiin ympärillä.  Se on ehkä vain kaksi kysymystä; mitä kuuluu ja haluatko jutella.

Maire Soiluva