Kunniatehtävä

Sururyhmien ohjaaminen ja surevien kohtaaminen ovat työtehtäviä, joista pidän erityisen paljon. On kunniatehtävä saada kulkea hetken ajan ihmisen rinnalla vaikeassa elämäntilanteessa. Surevien kokemuksissa korostuu elämän (ja kuoleman) yllätyksellisyys. Leskeytyneiden kanssa puhumme usein siitä, mitkä yhteiset unelmat puolison kanssa toteutuivat ja mitkä jäivät toteutumatta. Mitä nuorempana puoliso on menehtynyt, sen pitempi toteutumattomien unelmien lista on. Unelmat ja suunnitelmat kantavat eteenpäin, mutta lopulta elämä menee aivan omalla raiteellaan. Kuten Olavi Uusivirtakin laulaa: ”Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin.” 

Näin nelikymppisyyden kynnyksellä sitä olettaa, että elämää on vielä jäljellä runsaasti – vähintäänkin muutamia vuosikymmeniä. Jos hyvin käy, niin viisikymmentäkin elinvuotta on aivan mahdollista. Tämän oletuksen varjolla huomaan sortuvani ”sitten kun”-ajatteluun. Esimerkiksi: myönnän olevani aika laiska liikkuja ja sepitän itselleni aina samaa tarinaa siitä, kuinka alan liikkua enemmän sitten kun… En edes tiedä miten tuo lause päättyy. Odotan, että elämäni saapuu johonkin tiettyyn pisteeseen, jossa vallitsee järkkymätön rauha ja tasapaino, ja tilaa tehdä kaikkia niitä asioita, joita tällä hetkellä lykkään. Järkeillen tiedän, ettei sellaista hetkeä välttämättä ikinä tule – siitäkin huolimatta, että elämä jatkuisikin viisikymmentä vuotta eteenpäin. Lopulta tiedän hyvin vähän siitä, millaiseksi elämänpolkuni muodostuu tästä hetkestä eteenpäin. 

Miten elää sen tosiasian kanssa, että langat ovat vain löyhästi meidän omissa käsissämme? Pandemiavuosien ja Ukrainan sodan myötä olen oppinut ainakin olemaan kiitollinen jokaisesta annetusta elinpäivästä, jonka saan elää terveenä ja rauhassa. Armon näkeminen kaikessa, myös elämän vastoinkäymisissä ja jopa kuolemassa, auttaa eteenpäin. Tämän sunnuntain teema on ”Jubilate, riemuitkaa!”. Mistä sinä voisit tänään iloita, kiittää ja laittaa käytäntöön? Elämä on tässä ja nyt, ei sitten kun.

Minttu Pekkarinen
Diakoni