Kolumnit

Kohtalon heittämiä

Aino rakas, kellon ratas on ehtinyt pyörähtää monta kertaa niistä ajoista, joista viime kirjeessä kirjoitit.

Kohtalon heittämiä | Kolumnit | Kotiseutulainen

Olen monesti miettinyt mitä kirjaston silloinen johtaja mietti, kun meidät palkkasi. Ei varmaan arvannut minkälaiset työmyyrät sai kirjastoon. Muutama hyllykin vaihtoi paikkaa. Muistelen niitä lennokkaita keskusteluja kanssasi, kun olimme ”väijyssä” tiskin takana iltavuorossa. Ei ollut aihetta, joista emme olisi keskustelleet ja ajatuksia vaihtaneet.

Olemme kulkeneet tahoillemme, mutta aina kohdanneet uudelleen. Kuinka jännä tunne on vaikka välillä oli vuosia välissä 20, niin kohdatessamme asiat luontevasti jatkuvat siitä, mihin edellisellä kerralla lopetimme. Aika ei pysty kajoamaan meihin, ainakaan henkisellä terällään. 

Kohtalon heittämänä olen vielä enemmän vahvistanut platonista yhteytämme. Alkusyksystä menetin hyvän ystäväni järkyttävällä ja koskettavalla tavalla. En vielä ollut valmistautunut hautamaan tovereitani. Ajatuksien siirtäminen vain kauniisiin muistoihin on vaikeaa, jotenkin mahdotonta ymmärtää, että jotakin ei ole enää. 

Jäin eräänä päivänä lukemaan Edith Södergranin Levottomia unia, kun mietin ystäväni lähtöä. Löysin upean säkeen, joka kuvastaa hienosti omia tunteitani.

”Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.”

Mutta me kuljemme puutarhan läpi yhdessä omilla tahoillamme. Emme lopeta uneksimista, nauttimista elämän pienistä asioista. Luomme toivoa toisillemme kirjein, viestein ja kohtaamisin. Me molemmat rakastamme teatteria. Sitä illuusion taikaa, joka antaa hetken paeta tätä todellisuutta. 

Joskin elämä on yhtä teatteria, jonka käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä olemme.

Kuulemisiin, Onni

PS: Oletko jo valinnut seuraavan näytelmän, josta voimme viinilasin äärellä antaa syvällisen arvion toisillemme?

Aiheeseen liittyviä juttuja