”Sä julistat, että me kaivetaan sulle kuoppa ja haudataan sut elävältä.”

”Nyt on korkee aika kertoo tää, tai mulla hajoo sydän ja pää.” Näillä sanoilla alkaa forssalaislähtöisen 17-vuotiaan Rasmus ”Wilu” Mansikkamäen pääsiäisviikolla ilmestynyt ensimmäinen single. Rauha vs sota –nimeä kantava biisi on osa samannimistä projektia, jonka tarkoituksena on edistää lasten ja nuorten hyvinvointia ja herättää rohkeutta paljastaa kiusaaminen ja väkivalta. Projektin takaa löytyy Laulusaari, joka tekee aktiivisesti yhteistyötä lasten ja nuorten kanssa vetämällä biisileirejä ja –pajoja lastensuojeluyksiköissä. 

Wilun single kertoo avoimesti hänen rankoista koulukiusaamiskokemuksistaan. Sanoitus, sävellys ja äänitys on tehty yhdessä Laulusaaren osaavien ammattimuusikoiden kanssa. Sanoitusta kirjoittaessa Kuusiston saaren linnaraunioilla on käsitelty vaikeita ja kipeitä asioita.

– Rauha vs sota on antanut minulle keinoja antaa anteeksi kiusaajilleni. Projektin aikana käsittelin kokemuksiani laajasti ja nyt voin sanoa antaneeni anteeksi, Wilu sanoo.

Anteeksianto ei silti tässä tapauksessa tarkoita kokemusten unohtamista. 

– Kiusaaminen on jättänyt minuun elämänmittaiset, syvät arvet. Kokemusteni pohjalta minulle on erityisen tärkeää olla puolestapuhuja sille, että ketään ei saa kiusata.

Kaikkien kaverista ulkopuoliseksi

Kun ensimmäistä luokkaa oli käyty muutama viikko, kiusaaminen alkoi. Wilu poisti vahingossa kaverinsa puhelimesta maksullisen pelin. Myöhemmin hän korvasi aiheuttamansa haitan, mutta koululla liikkui jo ilkeitä juoruja siitä, miten Wilu olisi lyönyt tämän kaverin siskoa ja koiraa.

– Se tuntui todella pahalta, kun en ole koskaan ollut sellainen tyyppi, joka satuttaisi muita. Halusin selvittää asian tämän kaverin kanssa ja menin koulun jälkeen juttelemaan. Silloin sain ensimmäistä kertaa turpaani, Wilu sanoo.

Wilu ei kertonut kokemuksesta kenellekään ja tapauksen jälkeen hänet jätettiin porukasta ulkopuoliseksi. Todellisesta tilanteesta tietämättömän äidin kehotuksesta hän kuitenkin työntyi mukaan porukkaan, mutta siitä alkoi systemaattinen haukkuminen, töniminen ja lyöminen.

– Kerran välitunnilla luokkalaiseni kaivoivat pienillä lapioilla kuoppaa keinujen eteen. Menin sanomaan, että ei siihen saa kaivaa, että joku vielä satuttaa itsensä. Vastaukseksi sain, että he kaivoivat kuoppaa minulle, jotta voisivat haudata minut elävältä.

Silloinkaan pieni kakkosluokkalainen ei puhunut kenellekään, vaan juoksi välitunnilla koulun sisälle kaapinrakoon itkemään. Hän ei halunnut kiusaajilleen ongelmia ja samalla yritti suojella itseään.

Miksen ikinä riitä?

Kun kiusaaminen äityi entisestään, Wilu alkoi lintsata koulusta. Hän saattoi kesken päivän poistua ja palata kotiin tai lähipuistoon suihkulähteen ääreen. Kiusaamisen laajuus paljastui vasta, kun Wilu eräänä päivänä meni kesken päivän kotiin ja kotona olikin hänen äitinsä vastassa. 

– Äiti piti minulle ristikuulustelun siitä, miksi tulin kesken koulupäivän kotiin. Ja samalla kauhisteli käsivarsiani peittäviä mustelmia. Itselle päällimmäinen tunne oli kuitenkin, miksen kelpaa koulukavereilleni ja miksi he kohtelevat minua näin, Wilu sanoo.

Wilun kanssa keskustellessa saa hämmästyä sitä, miten kypsästi nuorukainen suhtautuu kipeään aiheeseen. Hänen mukaansa jokaisen pitäisi miettiä omaa toimintaansa ja sanomisiaan; mitä sanoo ja kenelle.

– Kaikilla meillä pitäisi olla samanlaiset oikeudet elää omaa elämäämme, ulkoisiin tai henkilökotaisiin ominaisuuksiin puuttumatta. Tiedän, että itsekin olen kiihdyksissäni loukannut ihmisiä, mutta aina olen pyytänyt vilpittömästi anteeksi. Anteeksi on pyydetty ja anteeksi on saatu, Wilu sanoo.

– Toivoisin, että muistettaisiin puhua myös siitä, että kiusaajatkin tarvitsevat apua. Pitäisi kaivaa se todellinen pohjasyy, miksi kiusaaja purkaa pahaa oloa lähellä oleviin oppilaisiin. Ja auttaa myös kiusaajaa, sydämellinen Wilu muistuttaa.

Teksti Sarita Silvennoinen