Unelma-ammattini
Millaista on olla suurperheen äiti? Onko se sellaista kuin kuvittelin nuorempana?
Varaanko liput hoploppiin? Vai laivalle? Jos menemme Hoploppiin, kaksi isointa ei halua edes mukaan. Laivalle? Mitä ihmettä kaksi pienintä tekisi siellä? Joutuisin istumaan jonkun kämäsen pallomeren vierellä monta tuntia ja kauanko edes lapset jaksaisi siellä.
On aika vaikea löytää tekemisiä, joissa kaikilla olisi hauskaa, kun lapset ovat niin eri ikäisiä: 2-,5-,8-,10-,13- ja 15-vuotias. Kaikilla on alle 3 vuoden ikäero isompaan sisarukseensa, mutta nyt tuo tuntuu todella isolta välilta. Kuitenkin useimmin kannattaa valita se, jossa pienemmät viihtyvät. Kun teini hetken heittäytyy ja hupsuttelee Hoplopissa pikkusisaruksensa kanssa, siitä ei voi kukaan jäädä pahalle tuulelle. Minusta sitä on ihana katsella, kun isosisarukset tarttuvat pienemmän kädestä ja menevät yhdessä ihan omasta halusta, silloin saan palkkani äitiydestä ja vanhemmuudesta ja olen ylpeä itsestäni kasvattajana, onhan se liikuttavaa.
Vessassakin on aina joku seuranasi. Kun heräät ( todellisuudessa et juurikaan nukkunut) löydät vierestäsi erimittaisia ja -mallisia jalkoja käsittämättömässä möykyssä ja ihmettelet kenen sänky tämä olikaan.
Sukat pitää olla värikoodattu, yhdellä on raidalliset, toisella yksiväriset, no okei viidennellä ja kuudennella on käsittämättömiä sukkien jäämistöjä, joita kukaan ei halunnut käyttää.
Juhliin lähtiessä puet itsesi vasta, kun lapset ovat autoon vyötettynä, jotta voisi olla mahdollista päästä puhtaana juhliin. Meikkaat autossa ja hiuksia et kerkeä laittamaan, mutta onneksi lasten hiukset on hienosti!
Ravintolaan otetaan kirjoja, kortit ja muutama piilossa pidetty pikkuauto,näillä saadaan kaikki pidettyä suhteellisen rauhallisena odottamassa ruokaa.
Hoitolaukku? Mikä se on? Tarkoitat siis ihmisen mentäävää matkalaukkua, joka asustaa autossa. Siellä on varavaatteita, eväitä, laastareita ja vaikka mitä. Lisäksi on Ikean jättikassi täynnä erinäisiä ulkoiluvaatteita riippuen säästä ja paikasta, johon menemme. Ja sitten varmaan se muiden niin kutsuma hoitolaukku, jossa on ne juuri tämän reissun tarvikkeet ja lompakkoni. Suklaata on joka laukussa. Minulle.
Samaan aikaan sinun on osattava laskeutua 2-vuotiaan uhmaajan kanssa rauhalliseen tilaan ja nousta jämäkkänä hieman teinin yläpuolelle. Lattialla kerron Loviisa-neidille kuinka upeat pipsapossusukat sujahtavat hienosti haalarinpunttiin kun hiukan rauhoittuu ja sivulauseessa totean tasaisella ja rauhallisella äänellä teiniyden esikuvallemme Liisalle, kuinka hänkin joutuu lähtemään kanssamme uimahalliin, vaikka juuri eilen ostettu uimapuku onkin tänään aivan surkea.
Kadulla joku jää katsomaan meitä ja sydämeni sulaa: Kyllä, ne ovat kaikki minun, eivätkö olekin ihania ja saisinpa vielä monta lisää! Tarvitaan vain mieletöntä organisointikykyä, joustoa, toistoja ja jatkuvan kuuntelun taidon, sillä jollain on aina asiaa. Parhaimmistoa sain kuulla taas tällä viikolla, kun Leevi kysyi: Äiti, tehdäänkö tuolla lapsia? Seinällä luki Perheleipomo, Siinäpä minulle oiva ammattinimike!
Anniina Pöyri
