Kolumnit

Lumous

”Mennään mummu katsomaan, mitä metsä tekee”, ehdotti Poju, 6v.

Lumous | Kolumnit | Kotiseutulainen

Se kuulosti mainiolta ehdotukselta. Tutkitusti jo vartin oleskelu luonnossa alentaa verenpainetta ja stressihormonien tuotantoa. Aivoliiton sivuilta luin, että luonto elvyttää lumoamalla. Ympäristöpsykologiassa lumoutumisella tarkoitetaan yrityksetöntä keskittymisen tilaa. Se palauttaa henkisestä uupumuksesta, jota aiheuttaa arkeen liittyvä pinnistetty keskittyminen. Olen myös aina taipuvainen innostumaan ehdotuksista, joihin liittyy irtautuminen kaiken kokoisten ruutujen tuijottamisesta.

Olimme kulkeneet 20 metriä, kun huomasin, että Poju oli jäänyt jälkeen ja näppäili jo luuriaan.

”Googlaan vain, tuoko huonoa onnea jos musta kissa menee tien yli”, kuului selitys.

”Vain siinä tapauksessa, että keskityt googlaamaan asiaa etkä katso eteesi ja astut koiranpas…kakkaan”, ilmoitin hänelle.

Olenhan vanhan kansanviisauden tietopankki, tässä mitään googlea tarvita. Sovimme, että metsässä puhelin otetaan esiin vain siinä tapauksessa, että karhu on jo syönyt toisen meistä ja jälkiruuaksi jätetyllä on jalka poikki ja hän on eksyksissä. Ne ovat ainoat kohtuulliset syyt puhelimen käytölle metsän rikkumattomassa pyhyydessä. Tai no, sekin on hyvä syy jos saa itsestään tosi näpsäkän kuvan millä voi antaa ymmärtää Facebookissa kuinka paljon satsaakaan ”laatu”aikaan lapsenlapsen kanssa ja kuinka liikunnallinen luontoihminen onkaan hehheh. Mutta nyt ei itsensä korostamiseen tarvita Facebookia. Sitä varten on tämä kolumni.

Yhtäkkiä, siinä se oli! Leveäosmankäämi, typha latifolia, luonnollisessa elinympäristössään. Tiedättehän nuo ruskeat jököttäjät, jotka muistuttavat poliisin pamppua, samettisen pintansa vuoksi juuri omiaan erityisherkkyystaipumuksen omaavien rikollisten taltuttamiseen. Jähmetyimme sähköistyneinä paikoillemme. Päässäni vilisivät eloisat kuvat 70-luvulta, äitini huolella ja hellyydellä asettelemat osmankäämit olohuoneen nurkan suuressa vaasissa. Minä ja veljeni miekkailemassa niillä, pöly ja kasvinosat sinkoillen, äidin raataessa leipämme eteen Finlaysonin kutomossa. Tässä eläväisessä muistossa näen hänen jopa pyyhkivän hikeä duunarinotsaltaan ja kiroilevan, koska koneet reistailevat taas, mutta kutomon huumaavassa melskeessä sitä ei kuule. Niin kauniita muistoja.

Poju: ”Minä haluan tuon”. Pikainen tilannearvio. Kasvi oli suuressa ojassa lähes saavuttamattomissa keski-ikäiselle sisäilmaihmiselle, mutta psyykkisiä ja fyysisiä rajojani ja raajojani venyttäen sain toisen jalkani veden yli mättäälle Osman viereen. (Kyllä, olimme tässä vaiheessa tehneet sinunkaupat). Tartuin sitä kurkusta ja kirurgin elkein ojensin toisen käteni lumoutunutta avustajaani kohti: ”Keppi”. 

Pojun ojentamalla oksankarahkalla aloin mätkiä Osman vartta. Miksi viidakkoveitsi ei koskaan satu mukaan kun sitä tarvitsisi? Yhtäkkiä mieleeni sinkoutui mahdollisuus, että Osma saattoi olla rauhoitettu. Niitä ei juuri ole osunut silmään viime vuosina. Saatoin siis olla luvattomissa puuhissa ja kaiken lisäksi sotkenut lapsenlapseni rikolliseen toimintaan. Asia olisi selvinnyt googlesta, mutta mitä siitä olisi seurannut? Kasvi oli nyt joka tapauksessa raiskattu kuoliaaksi luomumachetellani. Lisäksi joutuisimme kantamaan syyllisyyttä ja vilkuilemaan sivuillemmme koko kotimatkan ajan Osma takin alle piilotettuna. Mitä iloa siitä olisi kotona lukitussa komerossa, jonne se väistämättä joutuisi yllätysratsian varalta? Voisipa käydä niinkin, että voimakkaalla oikeudentunnolla siunattu Poju vaatisi minua menemään poliisiasemalle Osman jäännösten kera tunnustamaan kaiken. Pääsisin ehkä ehdonalaiseen (nyt pääset vielä vähällä, mutta yksikin kasvinraiskaus vielä niin…) mutta virkavallalla olisi taas yksi ase lisää taistelussa erityisherkkää rikollista kansanosaa vastaan. Kansanosaa, jota kohtaan tunnen aivan erityistä sympatiaa. Päätin pysyä kasvin suojelutilanteesta siis onnellisen tietämättömänä, tilassa jota voisi kuvastaa termi hankittu tyhmyys/viattomuus.

Kuinka Pojun silmät loistivatkaan, kun hän kotimatkalla hipelöi Osman samettista nuttua! Kuinka leveä olikaan hymy! Niin ylpeä hän oli, kun supersankari The Mummu vaaransi hänen onnensa tähden sekä henkensä että lenkkarinsa. Joku voisi lisätä, että puhumattakaan arvokkuudesta, mutta sitä ei juuri ollut alunperinkään.

Kun olin palautunut omaan luonnolliseen elinympäristööni eli sohvalle Netflix-dokumenttien ääreen, pohdin mitä kaikkea metsä olikaan tehnyt ja antanut, vaatimatta mitään. Puhdasta ilmaa, liikuntaa, hiljaisuutta (no, kunnes me saavuimme sinne), rauhaa, yhdessäoloa, ongelmanratkaisutaitoja, iloa, luovuutta, muistoja, uteliaisuutta, oppimista, kysymyksiä, vastauksia, seikkailun. Puolessa tunnissa. Tulen tuskin katumaan, etten tuhlannut tuotakin aikaa selaamalla joltain ruudulta uutisia ihmisistä joita en tunne ja mainoksia asioista, joita en tule koskaan tarvitsemaan. Päätin, että niin kauan kuin Poju vielä haluaa lähteä kanssani ”katsomaan mitä metsä tekee”, en koskaan kieltäydy. Miten voisi paremmin käyttää puolituntisen, tai edes vartin? Kaikki pienen retkemme herättämät tunteet tallensivat takuuvarmasti aivoihimme pysyvän muistijäljen. Sieltä sen voi ottaa koska vain esiin ja tarkastella kuin kallisarvoista helmeä. Elää uudelleen päivän, jolloin lumouduimme metsästä, hetken, jolloin yksinkertaisesti iloitsimme toistemme seurasta. Poju, minä ja Osma. Tai no, Osma ehkä vähemmän.

Susanna Drockila

Aiheeseen liittyviä juttuja