Tämä on elämää

Kysyttäessä Astrid Leinolta, mikä innoitti omaelämäkerran kirjoittamiseen, hän vastaa:

– Koen, että en ole koskaan tullut kuulluksi ja sukulaiset eivät ole välittäneet minusta. Olen kantanut kevytkenkäisen naisen leimaa ja haluan tuoda oman totuuden tapahtumista julki.

Astrid Leino on kirjoittanut siitä lähtien kun hän on oppinut kirjoittamaan; vihko ja kynä on aina kulkenut mukana.

Elämä kasvattiperheessä

Kirjan tapahtumat alkavat Astrid Leinon ja sisarusten junamatkasta kasvattiperheisiin. Sijoittamisen taustalla on vähävaraisuus ja isän sairastelu. Astrid Leino ihmettelee, miksi ennen lapset sijoitettiin varakkaisiin perheisiin ja kunta maksoi kasvattiperheille lasten huolehtimisesta.

– Jos raha olisi maksettu vanhemmilleni, sijoittamista ei olisi tarvittu, hän toteaa.

Hän kertoo myös, että papereiden mukaan heille oli tehty älykkyystesti. Millainen testi oli ollut, sitä hän ei muista, mutta älykkäitä lapsia ei sijoitettu lastenkotiin.

Teoksessa käsitellään myös vaikeita asioita kuten Astrid Leinon lapsena kohtaama fyysinen  väkivalta. 

– Ennen lapsia kuritettiin. Jo äitini oli väkivaltainen ja kasvattiäitini. Pahempaa oli, että kasvattiäitini ei koskaan kutsunut minua nimelläni.

Rentukkamissi

”- – yhtäkkiä keksin sen. Pitäisin omat missikisat – – Ranta ja ojanpientareet olivat täynnä keltaisia kukkia: rentukoita.” Astrid Leino kirjoittaa kirjassaan tapahtumaa kouluajoilta, jonka mukaan kirja on nimetty.

Hän oli jäänyt ilman ääniä koulussa pidetyssä kauneuskilpailussa:

– Oma sisko ei edes äänestänyt minua.Koulun kisojen voittaja oli Maija, hän oli nätti tyttö ja hänellä oli kaunis valkoinen pitsiesiliina. Kadehdin häntä, minä olisin halunnut olla kaunein. Siskoni sanoi, että olin hyväsydämisin.

Elämän miehet

Astrid Leino palaa kotiin vanhempiensa luokse ja sieltä työt vievät maailmalle kaupparyssän apuriksi, piianpesteihin ja myöhemmin Helsinkiin. Kirjassa kuvataan 1960-luvun Helsingin Kalliota. Kirjailija muistelee, miten aluetta leimasivat hipit ja huumeet. Positiivista oli yleiset saunat. 

Kaikki kohtaamiset miesten kanssa eivät olleet suloisia. Astrid Leino muistelee joukkoraiskauksia:

– Tulin aina sairaaksi kirjaa kirjoittaessani, kun kirjoitin niistä.  Tulin uskoon ja elin kuin mennyttä ei olisi ollut, mutta usko ei vie menneisyyden pahoja asioita pois, asiat tulee jossain vaiheessa kohdata. Sukulaiseni eivät olisi halunneet minun kirjoittavan tapahtumista, mutta miksi en saa? Se on tapahtunut minulle.

Astrid Leino ei tunne raiskaajiaan, mutta kertoo parissa kohtaamisessa jääneen olotilan, onko tämä mies yksi heistä. Muuten tapahtumat ovat vaikuttaneet avioliittoihin ja muutenkin elämään.

– Haluaisin tansseihin, mutta minua ahdistaa, kun mies painautuu minua vasten, hän tunnustaa.

Tapahtumista huolimatta luotto miehiin on säilynyt ja kumpaakin aviomiestään hän ajattelee lämmöllä.

– Ensimmäinen aviomieheni oli nuori ja viisas. Hän oli kiltti ja hellä. Olisimme vieläkin yhdessä, jos hän ei olisi kuollut, Astrid Leino muistelee haikeana. 

Astrid Leino pohtii siskonsa sanoja, että hän on katkera.

 – En ole katkera, tämä on elämää. Positiivisuus on geeneissä. Itseensä tulee luottaa ja minulla on lahjakkuutta.

Teksti: Minna Al-Taeshi