Alpo Jaakolan patsaspuisto: Luonnon ja taiteen yhteiseloa

Alpo Jaakolan kerrotaan istuttaneen puistoon yli tuhat tainta, lähinnä haapoja, kuusia ja poppeleita. Hänestä avara peltomaisema oli suojaton, ja hän kaipasi metsää ympärilleen, vaikka osa tästä hänen veljeltään saamasta tontista metsää olikin. Taiteilija muokkasi puistoa myös kaivamalla sinne lammen ja siirtämällä kivenlohkareita uuvuksiin asti. Koska ”Alpon puutarha” oli pitkään luonnon armoilla ennen siirtymistä Loimaan kaupungin omistukseen, antoi se oman jälkensä puistoon paitsi kasvillisuuden myös teosten osalta. Luonto vaikuttaa siellä joka tapauksessa, vuoden jokaisena päivänä. Ehkä siten Jaakolakin sen halusi, taiteen jätettäväksi omaan rauhaansa, kuten hän halusi luonnonkin säilyvän ihmiseltä koskemattomana.

Jokavuotista työtä

Loimaan kaupunki teki suuren työn -90-luvun alussa kunnostaessaan metsittyneestä puistosta yleisönähtävyyden. Melkoinen risusavotta puistossa tapahtuu vuosittain ennen kesäkauden avaamista. Patsaspuistossa työskentelee tiivis 3-5 hengen yhteisö, joka talkoilee keväällä puistossa. Jokainen teos käydään läpi ja tarkastetaan. Muun muassa vanhat linnunpesät poistetaan. Kaupungin kausityöntekijät haravoivat puiston siistiksi ja kunnostavat käytävät. Myös hautojen siivous ja kesäkukkien istutukset kuuluvat kevätaskareisiin. Talven olosuhteet pitkälti määräävät mitä puistossa on aukioloaikojen ulkopuolella tapahtunut. Jokainen tietää, että puustoisuus tarkoittaa risuja, käpyjä, lehtiä, sun muuta luonnon mujua. Asiakasturvallisuuden vuoksi joudutaan joskus poistamaan lahopuustoa, mutta sitä pyritään jättämään myös eliöille. 

Tasapainoilua

Alpo Jaakolan omaa tokaisua ”Luonto väistämättä tulee ja jättää kaiken alleen” käytetään ohjenuorana puiston hoidossa. Luonnon vaikutus saa näkyä taideteoksissa. Pesimäaikaan linnunpesät saavat jäädä sijoilleen. Jokakesäinen suosikkipaikka pesälle löytyy teoksen Karhulan kerjäläinen almukupista. Veistosten osittainen sammaloituminen sallitaan, mutta jos teokselle olennainen veistosjälki katoaa, sammal rapsutellaan pois. Romusta valmistetut metalliveistokset ovat ruosteen peitossa, ja ne haurastuvat omaa tahtiaan. Betoniveistosten halkeamia tarkkaillaan. Tarvittaessa niitä restauroidaan ammattilaisen kanssa. Haurastuminen ja hapertuminen ajan mittaan ovat myös osa puuveistosten kohtaloa, samoin kuin lahoavan puun ystävät, kuten tikat ja erilaiset hyönteiset. Teosten hoito on tasapainottelua, sillä luonto on kuitenkin olennainen tekijä puiston sielua.

Rauhoittava yhteisvaikutus

Alpo Jaakolalle luonto oli hyvin tärkeä. Hän tunsi yhteenkuuluvuutta niin kivien, puiden kuin eläinten kanssa. Alpo Jaakolaa painoi elinaikanaan huoli ympäristön turmeltumisesta ja eliöiden vähenemisestä. Luonto näkyy patsaspuistossa myös teosten nimissä, kuten Haapojen nainen, Koivikon nainen ja Metsänpohatta. Puiston äänimaailmassa korostuu haapojen lehtien havina kera linnun liverryksen. Puiston opas Markku Haanpää kertoo puiston rauhoittavan ihmisiä. Lieneekö kyseessä taiteen ja luonnon yhteisvaikutus. Niin hiljaisuutta kuin puiston rauhaa kunnioitetaan kävijöiden keskuudessa eikä häiritsevää käytöstä ole ilmennyt. Alpo Jaakolan ja hänen puolisonsa haudat sijaitsevat puiston keskellä, joten alueella on tämäkin vuoksi oma harras tunnelmansa. Metsikössä patsaita ihmetellessä jää itse kunkin mietittäväksi mitä teokset ympäristössään ilmentävät. Alpo Jaakolan taiteellisen perinnön muistomerkki patsaspuisto joka tapauksessa on, ja luonto vaikuttaa siihen väistämättä, halusimme sitä tai emme.

MetsäAnna lähimatkailua edistämässä

Teksti ja kuvat: MetsäAnna, paitsi talkookuva Markku Haanpää.

Alpo Jaakolan patsaspuisto osoitteessa 

Aura-Pirkkatie 84, 32200 Loimaa 

Avoinna ti-su 11-18