Kolumnit

Armoa!

Pirjo-mummu oli lapsilleni erittäin läheinen ja jouluisin yhtä odotettu vieras kuin Joulupukki. Sitten, eräänä jouluaamuna, kun mieheni tarkoitus oli hakea hänet meille taas, äitini löytyikin kuolleena kotinsa lattialta. Sain puhelun mieheltäni, laskin luurin kädestäni ja jäin katselemaan lapsiani jotka iloisesti vetivät riisipuuroa naamariinsa. Muutamalla sanalla tulisin pilaamaan heidän joulunsa ja ehkä monet tulevatkin joulut, joita tämä suru tulisi värittämään.

Armoa! | Kolumnit | Kotiseutulainen

”Koska Pirjo-mummu tulee?”, kuului lopulta innokas kysymys. Kerroin, että mummu ei enää tule. Hän on lähtenyt viettämään joulua Jussi-papan luokse. Pirjon ja Jussin taivaaseen, missä drinkit ovat halpoja, sätkät kääritty valmiiksi ja karaokessa soi Pelle Miljoona.

Pienet lahjat, jotka lapseni olivat rakastavin käsin mummulle näpertäneet, jäivät avaamattomina kuusen alle. Mutta enemmän kuin itkimme hänen kuolemaansa, me nauroimme hänen elämäänsä.

Sekö oli pahin jouluni, vai se kun itsenäistyneenä nuorena menin joulun odotus rinnassa äidin luo ja löysin tyhjän, tupakansavuisen kämpän jossa oli särkynyt lasipöytä, pulloja ja lasinsirpaleita kaikkialla ja veriroiskeita lattialla? No ei, sehän oli vain kotiväkeni ”omannäköinen” joulu Impilinnassa.

Ehkä se joulu oli haikein, jota jouduimme ensimmäistä kertaa viettämään ilman erityismiestämme, pientä hassua poikaa joka söi joulukuusenkoristeita ja viuhahteli alasti pakkasessa kun silmä vältti.

Joskus isi on lyönyt pukkia tai pukki isiä, kinkku palaa, viina loppuu kesken ja tapahtuu kaikenlaista muuta järkyttävää eikä kukaan saa mieleistään lahjaa ja silti laskut lankeavat maksettavaksi joulun jälkeen.

Mutta se on meille niin rakas perinteinen suomalainen joulu! Ei tuhlata sitä väkinäiseen vierailurumbaan. Me emme halua nähdä sukulaisia eivätkä he halua nähdä meitä. Ei luuhata palelemassa hautausmaalla. Ei syödä lanttulaatikkoa, koska siis sehän on pahaa. Tehdään iänikuisten sydän- ja enkelipiparien sijaan välillä vaikka p**seen muotoisia. Ei osteta lahjoja posteljooneille ja kokemusasiantuntijoille eikä paskarrella koristeita jos ei huvita. Ei lähetellä kortteja eikä varsinkaan kuunnella joululauluja! Ei tunneta tänä jouluna syyllisyyttä mistään, ei edes siitä jos sitä mummua ei löydä ajoissa lattialta kitumasta. (Toivottavaahan se tietysti olisi mutta…)

Joulu on suurimman armon ja ilon aikaa, ei pilata sitä stressaamalla pöytäliinan sileydestä, ruokalistan pituudesta tai lahjojen hinnasta. Lapselle on miljoona kertaa hauskempaa pelata halpaa lautapeliä jopa sen liian kilpailunhaluisen enon kanssa kuin nakutella yksinäisyydessä uusinta uutta olevaa kallista superhypermegavempainta. Jos jotain itseltään tänä jouluna vaatii, niin tätä: nähdään lapsemme, toisemme, yksinäiset, itsemme.

Kiireettä.

Susanna Drockila

Aiheeseen liittyviä juttuja