Samaa matkaa
Menemme aamulenkille vanhan mopsini kanssa usein samaan aikaan, kun asuinalueeni lapsetkulkevat kohti ala-asteen kouluaan. Monet heistä tervehtivät. Moi, hei, huomenta – kuuluu eri suunnista. Mopsini tervehtii vastavuoroisesti heitä hännänheilutuksella ja saa palkaksi rapsutuksia. Joskus joku lapsista kulkee vierellä ja kertoo tulevaisuudensuunnitelmiaan:
– Kun mä kasvan isoksi, otan ainakin 110 koiraa, kertoo arviolta ekaluokkalainen pikkupoika, jolla on vielä ärrä vähän kadoksissa.
– Oho, No sulla onkin sitten ulkoilutettavaa.
– Joo, mä keksin ensin sellaisen taluttimen, että siinä on yksi, kaksi….
Osa isoista luvuistakin on odottamassa seuraavaa kouluvuotta.
Nämä aamut ovat niin lämpöisiä ja mukavia säästä huolimatta. Vaikka reppu selvästi joinain aamuina painaa pieniä hartioita tavallista enemmän, kumisaappaat lonksuvat loskassa tai pakkanen nipistää nenää, on jutustelu niin luonnollista ja tervehdykset niin kohteliaita.
On minulla nimikin, minä olen ”se mopsimummo” – varmasti monen heidän mummojensa ikäinenkin ja näköinen. He tietävät, että mopsinikin on jo mummoiässä, ja he lähestyvät koiraani aina kysymyksellä saako rapsuttaa.
Jokin näissä aamuissa on niin toivoa antavaa. Vaikka itse lähestyisinkin jo viimeistä kiitorataa, nämä lapset rakentavat tulevaisuuttaan hyvin alkutaipaleella.
Kohta tulee odotettu kesäloma ja lapset ovat aamuisin ihan muissa touhuissaan. Syksyllä tapaan heistä osan taas hiukan kasvaneina. Mutta sitä ennen on vuoden paras aamu: kevätjuhlapäivä. Siinä aamussa on hohtoa, erityistä iloa ja vapauden aavistusta. Silloin ei reppu paina, monen askel on kevyt.
Vielä muistan omat kevätjuhla-aamut, miten mukavasti uusien juhlakenkien kannat kopisivat asfaltilla ja edessä oli aina aurinkoinen, lämmin ja seikkailuja täynnä oleva kesä.
Sitä kohti vielä hetki – mitä enemmän saan kiinni tuosta vuosien takaisesta asenteesta, sitä onnellisempi olen.
Maire Soiluva
Päätoimittaja
