Eikö olekin kummallista?
Että minun tapani elää ei olekaan välttämättä Sinun tapasi elää. Minun tapani arvottaa asioita ja laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, ei välttämättä ole ollenkaan sama kuin naapureideni tai työkavereideni.
Yllättävää, että ihmiset kotikunnassani tai kotikadullanikaan eivät ajattele samalla tavalla asioista kuin minä – eivätkä muuta mieltään, vaikka kuinka selitän ja kamalasti mielenikin pahoitan, milloin mistäkin.
Tämä aika painottaa yksilöllisyyttä. Miten jokainen meistä on oma persoonansa yksilöllisine piirteineen ja oikeuksineenkin, tietenkin.
Mutta tämä yksilöllisyyden ajatus ei sisällä sitä, että ymmärtäisimme muiden olevan yhtä yksilöllisiä ja siten ehkä erilaisia kuin me. Kummallinen paradoksi.
Erilaisuuden hyväksyminen on ihmislajille kompastuskivi läpi historian. Ja vaikka ihmislajin historiaa on jo tuhansia vuosia, ei erilaisuuden hyväksyminen ole tullut yhtään helpommaksi. Tai yleisemmäksi. Emme nyt juuri ehkä enää kaiva puunuijaa ja kopauta sillä erilaiselta näyttävää ihmistä tainnoksiin, mutta ei se paljon puutu. Elintilan antaminen erilaiselle on selvästi minulle uhka ja minun pitää puolustautua – sen sijaan, että menisin ja tutustuisin, kiinnostuisin erilaisista arvoista, tavoista tai menneisyydestä.
Vaikka miten ihmeessä voisin olla yksilöllinen, jos kaikki muut olisivat samanlaisia? Minähän häviäisin joukkoon – ja pahintahan on olla vaan ihan tavallinen.
Tavallisuus on valitettavan aliarvostettua. Kun se kuitenkin on meidän suurimman joukon osa. Ja se on myös turvallista. Ja välillä voi vähän levähtääkin, kun ei niin kamalasti tarvitse ponnistella ollakseen erikoinen. Tavallinen kun ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi olla erilaisia. Kun sen oivaltaa, että erilaisuus on tavallista, on paljon helpompi elää. Omissa nahoissa ja naapurinkin kanssa.
Maire Soiluva
Päätoimittaja
