Muistojen munajahti

Koska olen ollut hulvattoman sosiaalinen jo pienestä pitäen, ei tuottanut ongelmia soitella tuntemattomien ovikelloja. Asuttiin isolla kerrostaloalueella ja kiersin taatusti joka talon ja joka oven, sitten oli aika hakea lisää oksia ja tyhjentää saalis, kasassa oli jo muovikassillinen suklaamunia ja muuta mukavaa. 

Seuraavaksi suuntasin viereiselle omakotitaloalueelle, jossa menikin koko loppupäivä, sillä pitihän sitä nyt jäädä mehulle jokaiselle söpölle mummulle tai papalle, joka avasi minulle oven. 

Päivän päätteeksi kerroin vuolaasti äidille kaikki tylyt ihmiset, joille ei saanut virpoa, ja tietysti kaikki ne, joilta sain extra paljon herkkuja ja lopuksi itkin äidin lämpimässä sylissä, kurttuisten yksinäisten mummojen ja pappojen elämää ja taatusti päätin käydä viihdyttämässä heitä jatkossakin. Lähtiköhän ajatus hoitoalasta jo tällöin? 

Virpomisretkieni tarinat eivät suinkaan päättyneet tähän vaan elivät aina äidin korviin saakka, kun naapurit juttelivat mitä kaikkea se pikku Anni olikaan omasta perheestään kertonut virpomassa käydessään.. 

Vaikka herkkusaalis oli valtaisa, ei pääsiäisen munajahtia saanut milloinkaan unohtaa. Minut lähetettiin ulos ja äiti sekä äidin ystävä Maija piilottivat 30 erikokoista munaa ympäri kotia ja minä sain etsiä. Aivan mahtavaa. Mistä lie johtuu, etten mielestäni edelleenkään tarvitsisi elääkseni mitään muuta kuin muutaman mignon-munan päivässä.

Nyt 20 vuotta myöhemmin minulla on henkisiä vaikeuksia pääsiäisen aikaan, sillä tekisi mieli järjestää samanlainen  munakarnevaali omille lapsille aina palmusunnuntaista pääsiäiseen. MUTTA, Äidin piti kestää vain yhtä sokerihuuruissa möyrivää puheripulista käsittämätöntä energiapakkausta ja minun kohdallani tämä tarkoittaisi kuutta eri-ikäistä sokerihimoissaan seiniä pitkin kiipeilevää ninjan ja vampyyrin kaltaista suklaanarkomaania. EI KIITOS. Lapsiparkani saavat siis vain yhden muovikassillisen munia jaettavaksi kuuteen.

Anniina Pöyri