Anna anteeksi 

Voi Isä meidän, kuinka tämä Jeesuksen opettaman rukouksen kohta osuukin itsellä aina yhtä syvälle sydämeen – sen perimmäisiin sopukoihin saakka. Kuinka nämä sanat salpaavatkin hengityksen ja pakottavat keskittymään siihen erityisen tarkasti. Kuinka sanojen välissä olevat tauot saavatkaan sanoja suuremman merkityksen niiden täyttyessä muistoista, jolloin en osannut enkä pystynyt – en pyytämään enkä varsinkaan antamaan anteeksi.  

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi – sillä niitä kyllä riittää, vaikka kuinka. Ajatuksia, jotka ovat vain ohimeneviä, mutta saattavat muuttua jatkuvaa kehää kiertäväksi pakkomielteeksi. Sanoja, jotka tulevat sammakkoparvina ulos suusta ja osuvat luodintarkasti maaliinsa joka kerta. Tekoja, joita ennen lasken kymmeneen – ennen kuin kiukku nostaa päätään, viha valtaa mielen ja keho valmistautuu satuttamaan. Ennen kuin tapahtuu se, jonka yhteinen nimittäjä on synti. 

Niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Tai ainakin minä yritän. Tai jos en yritä, niin yritän yrittää. Yritän ymmärtää ja nähdä pintaa syvemmälle – sanojen ja tekojen taakse. Yritän hahmottaa motiiveja ja olla empaattinen. Kunnes eteen tulee tilanne, jota en voi ymmärtää enkä hahmottaa – en sitten millään. Niissä hetkissä opettelen antamaan anteeksi itselleni. Sen, että en osannut enkä pystynyt antamaan anteeksi toiselle. Sen, että epäonnistun siinä, mitä sinä minulta pyydät. 

Isä meidän, saanhan anteeksi? Riitänhän tällaisena kuin olen?  

Mari Mattsson 
Kirjoittaja on pappi ja vs. hiippakuntasihteeri