Kristus kulkee kanssasi surussa
Kuolemaa ei voi kiirehtiä eikä hidastaa.
”Ennen kuin olin elänyt yhtäkään päivää, olivat kaikki päiväni jo luodut”, sanotaan Raamatussa, Psalmissa 139. Laki ja evankeliumi yhdessä lauseessa. Elämän mittaa me emme voi määrätä. Yhden ihmisen jokainen sydämenlyönti ja hengenveto on kirjoitettu Jumalan kirjaan.
Erityisesti pyhäinpäivänä mieli hakeutuu edesmenneiden rakkaiden luo. Mitä teimme yhdessä, miltä hän näytti, miltä tuntui tai tuoksui. Ikävä voi olla valtava, pakahduttavan suuri. Se voi olla myös muuttunut osaksi itseä, silloin tällöin itsestään vihlaisuna muistuttavana arpena. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi on ikävä.
Pyhäinpäivänä tuhannet ja taas tuhannet kynttilät syttyvät hautausmaille. Ne syttyvät elämän muistoille. Kuoleman puutarhat täyttyvät valolla. Lämpö leviää. Emme ole suruissamme yksin. Kynttilöiden meri hehkuu ikäväksi muuttunutta rakkautta.
Mitä suurempi suru, sitä lähempänä Kristus, kuoleman voittaja on sinua. Siitä kristinuskossa on kyse: kuolema on voitettu. Edessä on jotain, mitä ei järjellä tarvitse yrittää ymmärtää. Kuoleman puutarhoissa ja kodin pöydällä syttyvät valot kurottavat sinne, minne me emme vielä näe. Kynttilän liekki kantaa sanattomat ajatuksemme ja rukouksemme Jumalan luo silloinkin, kun emme muuhun pysty.
Tänään kirkoissa sytytetään kynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle seurakunnan jäsenelle. Nimi lausutaan ääneen. Rukoillaan, muistetaan. Kiitetään ja kaivataan.
Uskomme, vaikka emme tiedä. Toivomme, vaikka emme ymmärrä. Koska rakastamme.
Annmari Salmela
