Viisas mies
Pumpattavan kaivon takaa takaa tulee esiin vähän kumararyhtinen herrasmies rykikeppiä pidellen. Hän pysähtyy keskustelemaan leveälierihattuisen ladyn kanssa. Kädet viittoilevat vilkkaina ja nauru muistuttaa orin hirnahdusta. Miehen pään suojana on olkihattu. Päällä valkoinen rohtiminen paita ja mustat housut sekä jalassa bootsit. Kaulassa killuu Valamon amuletti. Viimein he eroavat toisistaan syleillen ja päivän jatkoja toivotellen.
Torin viereisen puiston penkeillä istuvat kulmakunnan kaljakyllästiköt. Kertovat samoja tarinoita uudelleen ja uudelleen. Vesku, entinen kiekkohirmu, nykyisin leijonahuikkailija huikkaa kulttuurineuvosta huikalle. Miehemme pudistaa halveksien päätään ja suunnistaa kahvila Kulkuriin. Tilaa Ruusunmarjateen ja viinerin. Neuvos istuu samaan pöytään kanssani.
Kysyn, miten kyrsii?
Mies pudistaa päätään ja hetken mietittyään vastaa vanhan aforismin tavoin:
– Vituttaa vanhasta muistista.
– Mistä huolesi sikiää, veli hyvä?
– Ajaton kello ei käy, vastaa.
Yritän muotoilla myös aforismin vastaukseksi:
– Aika on iätön menneisyys.
Hän kaivaa muistinsa lokeroista afo:n
– Menneisyyden kärryillä pääsee tunkiolle, vastaa.
Miksi mies on masentunut, mutta masennuksensa keskiössä positiivinen? Mitkä ovat mahtimiehemme menneisyyden kärryt, joilla hän ajelee tunkiolle?
– Kaupunkimme kulttuuri on tällä menolla suoraan anuksesta, vastaa.
– Maistuu enempi piapolle ja pylsylle, mutta vähemmän gourmeelle.
Saatan olla samaa mieltä.
Pankin suuri kello heilahtaa puolille päivin. On aika siirtää lämmenneet luumme kirjastoon. Lyhyellä matkalla ei kumpikaan puhu. Joutavaa. Mietiskelymme siirtää poutapilven auringon eteen.
Kirjastossa on hiljaista ja viileää. Istumme vakipaikoillemme kahvioon. Neuvos tilaa Laitilan panimon cocista purkillisen, minä puolikuppia kahvia ja Päivin kuuluisan viinerin. Kahvion pitäjä hymyilee kestohymyä. Miehemme ottaa lehtikorista päivän Iltasanoman ja syventyy Bisqetin pakinaan. Hirnahtelee. Silmäilee varoen kahvion Päiviä. Tämä taitaa olla niitä päiviä, jolloin me kumpikin kaipaamme Päiviä.
Pieneen kulttuurikahvilaan alkaa valua ruokailijoita. Kirjastonhoitaja, taiteilija, museonjohtaja, kaupungin johtaja, toimittaja, teatterin johtaja ym kulttuurivaikuttajia. Kaikki pysähtyvät vaihtamaan sana tai pari neuvoksen kanssa.
Tunnin kuluttua mies nousee. Tekee lähtöä.
– Pitää rientää Juhlamäelle ennen kuin kolumniainekset hukkuvat päästä, sano.o
Seuraan häntä. Ulkona sytytän tupakan.
– Lopettaisit, hän sanoo.
– Tiedän, että tupakoinnin lopettaminen on helppoa, vastaan.
– Olen tehnyt sen jo useita kertoja.
– Ja meinaat varmaan, että elämästä ei selviä hengissä, mies murahtaa.
– Miksei, vastaan.
– Tupakan kanssa tai ilman.
– Olet kai nollaamassa elämän matkamittaria.
– Sanotaanko näin, että mitäs me seniorit, meillä on pian elonkorjuunaika.
Ulkona mies asettelee vakain ottein olkihattua päähänsä. Niinkuin se olisi maailman tärkein tehtävä. Kääntää hatun lieren vasten aurinkoa ja kopistelee bootseillaan pois. Katselen kauan hänen peräänsä. Hiukan kumarainen vartalo häipyy viereisen rakennuksen taakse.
Viisas mies.
Keijo Wääri
