Hiihtoretkellä

Pitäisi ehkä avata takki, mutta en ole aivan varma, tarkenenko. Muistelen, missä asennossa Akselin pää on hänen katsoessaan maisemaa. Entä katseen suunta? Ja ilme? Ei kai se niin tarkkaa ole, eikä näkymäkään ole yhtä huima.

– Mitä sä oikein poseeraat? Jäitkö ottamaan jotain kuvaa? huudat edempää ladulta.

– Tämä on vitalismia! vastaan.

– Olkoon vaikka mitä pakkasvoidetta, tai suksivoidetta, ihan sama. Tuu jo!

– Eiku tää on élania!

– Ei sulla niin kalliita suksia ole. Tuus nyt jo sieltä!

Tullaan tullaan. Taitaa olla turha selittää Akseli Gallen-Kallelan hiihtoretkistä, lempivalokuvastani tuosta kansallistaiteilijasta saati vitalismista. Voimasta, jota on vain elämässä.

Nykytalvien laturaivoajat keskittyvät kasvattamaan pohkeitaan sekä varustearsenaaliaan ja viisveisaavat ajatusten kehittämisestä. He unohtavat olennaisen. Heille elämä on suoritus sinänsä, jota mitataan määrillä: kuinka monta tuntia, kuinka monta kilometriä, millainen oli syke ja kehon lämpötila. Heitä kenties kiinnostaa myös lopputulos, mutta sekin mitataan. Mitä sitten tapahtuu, kun ollaan maalissa?

Puuskutan perässäsi ja silti joudut pysähtymään, että saan sinut kiinni.

– Lasketaanko tosta? kysyt.

– Tosta alas? Umpihankeen? Totta hitossa lasketaan!

Alamäen aikana en ehdi nähdä silmissä vilistävää kuusitaimikkoa saati oman menneeni kuvasarjaa, näen vain Akselin Kirppuvuoren laella kevättalvella 1906. Kuvaan ikuistetussa hetkessä on nähty kalevalainen kaiku kansallisromanttisine maisemineen. Minä näen siinä pelotonta alkuvoimaa, yhteyttä elämisen ytimeen, jota Gallen-Kallelan tiedetään etsineen myös esoterisin keinoin.

Minusta tuntuu, kuin olisin salaliitossa kuvan hiihtäjän kanssa. Mäkeä laskiessani pohdimme yhdessä, mitä elämä on ja mitä on kuoleman takana. Polvet tutisten tunnen sekä eläväni että olevani oudolla rajapinnalla. Reunalla.

Gallen-Kallelan on sanottu visioineen oman uudelleensyntymisensä Ad Astra -maalaukseen, jossa punahiuksinen nainen kahlaa vedessä stigmat käsissään. Maalauksen tunnetuimman version, sen jossa teoksen nimen mukaisesti edetään vaikeuksista voittoon, hän maalasi vuonna 1907. Ehkä hän suunnitteli tuota maalausta juuri tuossa valokuvaan tallennetussa hetkessä sukset jaloissaan? Hän osasi yhdistää ruumiillisen kokemuksen elämästä henkiseen ajatukseen olemisesta. Ehkä hän mietti, miten syntyä uudelleen, miten säilyttää elämänvoima, élan vital.

Hiihtoretkellä hän oli nykykontekstista katsoen kuitenkin varsin nuori mies. Silti hän aavisti, ettei tässä ollut vielä kaikki. Minä sen sijaan en huomannut, että umpihanki päättyi metsätien reunaan aurattuun kovaan lumipenkereeseen.

– Ootko sä kunnossa? kysyt, kun kiskot minua hangesta.

– Kai, vastaan ojentaen porkkaani.

– Hyvä juttu, anna mä autan.

– Per aspera ad astra. Vaikeuksien kautta voittoon.

– Ootko sä oikeesti kunnossa?

– Olen olen, ja onneksi on ihana hiihdellä, sillä minulla on sukset, jotka ovat kuni käärmeet jalkojeni alla.

Piia Syrjäaho