Järvikortetta Talpianjärveltä

Järven umpeenkasvu tuotti pulavuosina helpotusta rehun tarpeeseen Sukulan ja Talpian kylillä.

Järvikortetta Talpianjärveltä | Kotiseutu | Kotiseutulainen

Aimo Jaakkola on kiitollinen kuvataiteilija Unto Grönbergille, joka toteutti hänen toiveensa maalaamalla Talpianjärven korteniittoa erinomaisesti ilmentävän taulun.

Järvikortteen niitto oli tekijälleen mieleen painunutta hommaa. Aimo Jaakkola todistelee asian paikkansa pitävyyttä lähes kahden vuosikymmenen varrella hankkimallaan eturivin kokemuksella.

− Ensimmäistä kertaa niitin järvellä kortetta ollessani 11-vuotias jatkosodan aikaan kesällä 1942 rintamalta lomalla olleen velimieheni kanssa. Sitä hommaan tuli sitten palattua joka kesä 1950-luvun lopulle asti, hän summaa.

Aimo Jaakkola toteaa korteniiton loppuneen, kun väki kylillä vanheni ja väheni nuorten muuttaessa muualle. Hän tiedostaa järvikorteen niittämisen tiensä päähän tuloon liittyneen muitakin vaikuttimia.

Kotieläinten pitämiseen ei ollut enää yhtä pakon sanelemia syitä kylien jokaisessa mökissä kuin sodan ja sitä seuranneina tiukimman puutteen vuosina. Samalla myös oikean heinänviljelyn lisääntyminen vähensi järvikortteen korjuun tarpeellisuutta.

Järvikortetta siis hyödynnettiin sodasta kärsivässä ja siitä toipuvassa maassa, kun sitä hyödynnettäväksi oli tarjolla. Aimo Jaakkolalle aiheesta tuli osa arkielämän vuodenkiertoa kotikylällään Tammelan Sukulassa järvellä, joka tunnettiin aikaisemmin Sukulanjärvenä ja nyt jo pitkään Talpianjärvenä.

Kortesatoa tuottava kehitysvaihe sai järvellä alkusysäyksensä rantakylien isäntien omikseen tuntemista motiiveista. Peltoa piti saada lisää. Syntyi sekä pantiin käytännössä toimeen päätös järvestä laskevan Nuorasojan perkaamisesta ja suurentamisesta.

-Sen seurauksena järven veden pinta laski aluksi kesäisin, jolloin se alkoi kasvaa kortetta ja rannoillaan rantaheinää.

Saappaidenkin piti olla rikkinäiset, että vesi pääsi valumaan niistä reikien kautta ulos, kun sitä meni niihin varsistakin sisään. 

Jopa 1300 kortesuovaa

Aimo Jaakkola kertoo kortesatoa päästyn korjaamaan kesä- heinäkuun vaihteen tienoilla vedenpinnan laskettua riittävästi. Niiton jälkeen korte jätettiin päiväksi karheelle, jonka jälkeen se kerättiin kasoihin eli töyrytettiin.

− Töyryttäessä piti olla puulistoista tehty nelipiikkinen talikko, joka oli sekä leveämpi että piikeiltään pitempi kuin tavallinen rautatalikko.

Töyryt saivat kuivua neljä – viisi päivää ennen kuin kortteet vedettiin sapilalaiksi sanotuilla työvälineillä tulevan suovan pohjan viereen.

− Suovatessa oli yleensä kahdesta neljään kortteen vetäjää ja suojamestari pohjalla harava työkalunaan. Kortteiden nostamiseen tarvittiin kaksi hankoa, aluksi lyhyempivartinen ja suovan kasvaessa korkeutta pitempivartinen.

Aimo Jaakkola sanoo yhteistulosta syntyneen kyläläisille korteniitosta niin, että kolme kilometriä pitkälle ja kaksi kilometriä leveälle järvelle nousi parhaina vuosina 1300 kappaletta korkeudeltaan noin kolmemetristä ja pohjan sivukanteiltaan noin 2-2,5-metristä suovaa.

− Syyssateiden myötä vesi alkoi järvessä nousta ja talvella jään ollessa vahvaa heinät ajettiin hevosilla karjan syötäväksi.

Kortesadon myötä Jaakkola toteaa kotiinsa saadun omalle lehmälle heinät.

Urakkamiehillä riskinsä

Neljänä kesänä 1950-luvun puolivälin molemmin puolin hän muistaa tarttuneensa hommaan lisätienestinä oikein urakkasopimuksella vuorotellen kimpassa Mäkelän veljesten Jorman, Valton ja Simon kanssa.

Kesä 1954 jäi urakoitsijoille mieleen ikävän yllätyksen tuottajana. Ensin näytti tosin silloinkin lupaavalta.  Jaakkolalla oli Jorma Mäkelän kanssa jo seitsemän suovanalan kortteet töyryillä. Sitten iski ympäri vuorokauden jatkunut sade, joka nosti töyryt kellumaan.  Tuloksena oli, että niistä sai kortteet yhteen keräämällä kokoon vain yhden suovan.

− Siinä meni urakkamiehiltä aika iso määrä työtä hukkaan, Jaakkola summaa.

Yleisesti ottaen hän määrittelee järvikorteurakoinnin rahallisesti ottaen varsin satoisaksi puuhaksi.

− Se siinä houkuttelikin, kun tienestit saattoivat nousta nelinkertaiseksi verrattuna esimerkiksi rakennuksilla sekamiehille maksettuihin palkoihin.

Kaiken kaikkiaan Jaakkola muistelee järvikortteen keruuta omassa erikoisuudessaan oman erikoisasemansa ansaitsevana elämänsisältönä.

− Saappaidenkin piti olla rikkinäiset, että vesi pääsi valumaan niistä reikien kautta ulos, kun sitä meni niihin varsistakin sisään.

Korteniiton hiipumisen yhtenä puolena Aimo Jaakkola tuo esille järven umpeenkasvun nopeutumista entisestään. Samassa kehityskulussa Talpianjärvestä tuli vähitellen entinen lajirunsautta pursuneena lintuparatiisina.

Ruutanasaaliit tarpeeseen

Aimo Jaakkola muistaa lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan Talpianjärven myös kalajärvenä. Tosin ei sen veroisena kuin hänen vanhemmilta kyläläisiltä kuulemissaan kertomuksissa 1920-luvulta ja sitä edeltäneiltä ajoilta, jolloin kalat nousivat sieltä kutemaan aina Pyhäjärvelle asti.

− Itse muistan, että keväisin ja alkukesästä sekä syksyisin pääsi kalastamaan rysällä ja katiskalla.

Liikkumisvälineenä kalastuksessa palveli tasapohjainen ruuhi. Haukia ja ahvenia kuten myös särkiä ja kiiskejäkin tuli, mutta ennen muuta saaliit koostuivat ruutanoista.

−  Ruutanoita olivat rysät ja katiskat välillä täynnä. Kaikki eivät niistä ruokana tykänneet omanlaisensa vahvan maun vuoksi, mutta kyllä minä niitä söin ihan mielelläni.

Tasapainoista vaihtokauppaa

 Ankeimpina sotavuosina ruutanoista tuli Talpianjärven rannoilla myös vaihtokaupan väline. Jopa vientituote, joka kelpasi forssalaisillekin.

− Me tarvitsimme Forssassa Finlaysonilla töissä olevien tehtaalta saamia kankaita he meidän ruutanoitamme. Se oli kai sitä mustan pörssin kauppaa, mutta toi molemmille osapuolille tärkeää helpotusta ostokorttiaikaan.

Tänä vuonna huhtikuussa 90 vuotta täyttänyt Aimo Jaakkola on asunut Forssassa vuodesta 1960. Muun ohessa hän on kotiseutuhistorian harrastajana esimerkiksi kirjoittanut vuonna 2006 ilmestyneen kirjan Sukulan kylä Talpianjärven rannalla.

Teksti ja kuva: Erkki Kuronen.

Aiheeseen liittyviä juttuja