Jouluaatto

Ollaanko enkeleitä toisillemme? Jope Ruonansuun enkeli tuntuu usein paljon tutummalta kuin jouluevankeliumin Jumalan kunniaa kailottava taivaallinen ilmestys. Baarin pöydän äärellä toivotaan pientä hetkeä, jossa jaksaisi luottaa rakkauden ikuisuuteen. 

Taustalla kuuluu kuitenkin ikuinen suru: olemme lopulta jokainen yksin, mutta jos hetkeksi löytää toisen lähelle, on kuin pääsisi enkelin siipien suojaan. 

Jouluevankeliumin alussa kuvattavien ihmisten tilanne vaikuttaa keskeneräiseltä ja huonosti suunnitellulta. Aivan samanlaiselta hapuilulta kuin Ruonansuun kapakan ihmisten.  

Joosef ja Maria ovat liikkeellä varsin heikoin eväin: viimeisillään raskaana ja ilman tietoa kunnollisesta majoituksesta.  

Paimenet puolestaan yllätetään työn touhussa ilman ennakkovaroitusta.  

Mutta jouluevankeliumin enkelit! He täräyttävät tarinaan täydellä tohinalla ja jumalallisella varmuudella. Taivaalliselta sotajoukolta ei toki muuta voi odottaakaan.  

Muistoissani lapsuuden joulunalusajat kuluivat kuusen hopeanauhaisena enkelinä. Tavoitan yhä sen valoisan ja kirkkaan tunteen, jossa kerron Vapahtajan syntymästä ”kaikelle kansalle”. Koin olevani tärkeässä tehtävässä.  

Jos maanpäällistä vastinetta jouluevankeliumin enkelille haluaa etsiä, niin se voi löytyä juuri suorasta ja kritiikittömästä lapsen katseesta, hänen luottamuksestaan ja varmuudestaan. Aikuiselle sopii paljon paremmin Jope Ruonansuun surumielinen, elämää nähnyt hapuilu.  

Karaokebaarien enkelit ovat jouluna silti saman pyhän äärellä kuin kirkasääniset jouluevankeliumin lapsekkaan varmat viestintuojat. Vapahtaja syntyy meistä jokaiselle.  

Rebekka Naatus    
Kirjoittaja on helsinkiläisen Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö, joka on omimmillaan liikkuessaan.