Mistä se meidän leipä tuleekaan?

Veikkaanpa, että se on todella marginaalinen ryhmä traktorikuskeja, jotka ajavat isoilla teillä huvikseen. Silti monen mielestä traktorikuskit saisivat mennä traktoreineen sinne hevonkuuseen, missä se sitten lienee.

Mutta se traktorikuski koneineen on menossa töihin. Ihan niin kuin moni muukin. Ja voihan sitä siellä hyvää ohituspaikkaa odotellessa ihan huvikseen miettiä vaikka, että mistä se leipä tulee. 

Moni ehtii siinä körötellessä lähinnä vahvistaa omia käsityksiään siitä, että maanviljelijät ne vaan tuilla elelevät. Vaan mietipä vaihteeksi sitä, että maanviljelijän tuloihin vaikuttaa eniten kaksi asiaan: säätila ja maailmanmarkkinahinta. Tekijät, joihin tavallisella viljelijällä ei ole mitään vaikutusvaltaa. Olipa tilalla sikoja tai lehmiä, et voi vaikuttaa tirintaria siihen, mihin hintaan tuotteitasi ostetaan. Jos viljatilalla tulee huono sato, tulo jää pieneksi. Jos viljatilalla tulee hyvä sato, on hyvä sato sitten yleensä muillakin ja hinta laskee. Onnistumisen mahdollisuudet ovat todellisuudessa huonot. Katokorvaus ei koskaan korvaa työhön käytettyjä tunteja – eikä kukaan maksa kyllä vuorolisiä tai ylityökorvauksiakaan. Eu:n maataloustuet ovat merkittäviä vain todella suurilla tiloilla, joissa investointienkin pitää olla merkittävää luokkaa, jos meinaa pärjätä. 

Että ei maanviljelijää kannata kadehtia. Sanoisinpa, että päinvastoin. Koska siellä  on kuitenkin se meidän turvamme, oma ruokahuolto, jos kriisitilanne uhkaa. 

Eihän se säälikään ketään auta. Mutta se auttaa, jos ostamme kotimaista ruokaa. Jos ostamme lähiruokaa. Jos  kannatamme sitä, että tuottajille maksettaisiin edes kohtuullisia tuottajahintoja. 

Annetaan sen traktorikuskinkin ajella rauhassa töihin. Kaikkihan on lopulta kiinni asenteesta ja asennetta, näkökulmaa, voi aina muuttaa, kun asiaa ajattelee uudesta kulmasta.

Ollaan vaan tyytyväisiä, että meillä on edelleen suomalaista ruuantuotantoa.

Maire Soiluva
Päätoimittaja