Porttipoika
Tempasin auton oven auki ja kiipesin auringon kuumentamalle istuimelle. Pobeda tuoksui tutulta, joltain kummalta keinoaineelta, johon sekoittui hienoinen bensan tuoksu. Tuoksu se minusta oli, ei haju. Bensan tuoksussa oli jotain kiihottavaa. Se antoi ymmärtää, että jossain oli kone, joka veisi väkivahvasti raskasta autoa. Jyrkissä ylämäissä takapyörät ruopisivat maata ja selkä painuisi kiinni istuimen selkänojaan. Voima jylläisi. Aivan toista kuin polkupyörän työntäminen samassa mäessä.
Tartuin kuumaan ohjauspyörään ja vedin itseäni ylemmäksi nähdäkseni mittarit. Pienistä mittareista en ymmärtänyt, kirjaimetkin olivat ihan kummallisia, mutta nopeusmittarissa suurin luku oli 140, tällä pääsisi kovaa. Kurotin oikeaa kättäni ja ulotuin kojetaulun keskellä seisovaan suuntavilkun vipuun. Se naksui mukavasti, kun sitä käänteli; oikea, vasen, oikea… Edellisessä autossamme, Willyksessä, ei ollut vilkkuvaloja, vaan vanhanaikaiset oven karmista ylös ponnahtavat viisarit. Ja nekin vain sojottivat paikallaan, kun suuntaa näyttivät, ei niin kuin isoissa rekoissa, joissa viisarit keinuivat komeasti.
– No, oletkos valmis, kysyi isä aukaistessaan oven.
– Joo, sanoin ja hivuttauduin repsikan paikalle.
Takapuolta ja selkää poltti ja veivasin ikkunaa auki.
Isä väänsi virran päälle, veti ryyppyvivusta ja polki oikealla jalalla starttipoljinta. Pobeda vongahti ja hyrskähti käymään, nyt lähdettiin.
Riihen mäessä isä jarrutti ja käänsi vasemmalle mummulaan. Oltiin matkalla Äijälään, isällä oli sinne asiaa, eikä meidän kesämökillä eikä mummulassa ollut puhelinta, jolla asian olisi voinut hoitaa. Heti mummulan jälkeen kärrytie laskeutui lehmähakaan ja siellä oli ensimmäinen portti.
– No niin porttipoika, hyppääpäs ulos, komensi isä.
Pudottauduin tielle ja menin portille. Se oli saranoilla kääntyvä laudoista tehty portti, jossa oli helposti avattava rautalankalenkki lukkona. Jouduin varvistamaan kunnolla, että yletyin nostamaan lenkin aidantolpan yli. Portti oli hyvin tasapainossa ja minun oli helppo työntää se auki ja vetää kiinni auton siirryttyä haan puolelle.
Nousin autoon ja lähdettiin liikkeelle. Pobeda oli hyvä auto tällaisille teille, kehui isä. Iso maavara ja isot pyörät, pienet töyssyt eivät matkaa haitanneet. Kaupungissa kaverit vinoilivat ryssän autosta, kun niillä oli Taunuksia ja Morriksia, jollakin jopa Zephyr. Tulisivat tänne koettaan, jäisivät keikkumaan ensimmäiseen kivennokkaan, kun Pobeda vaan jyristelisi menemään. Ei silti, ei Pobeda meidän oma ollut, se oli isän työauto, mutta omaksi sen tunsi ja omana sitä puolusti.
Seuraavakin portti oli kunnon portti ja helppo tapaus, mutta Sivulan jälkeen tulimme veräjälle, jossa oli useita sivuun vedettäviä raskaan näköisiä riukuja. Ja takana seisoi neljä lehmää ja sonnimulli. Voi surku.
– Rohkeasti vaan, ei ne kimppuun käy, rohkaisi isä.
Helppo sanoa, kun sai itse istua autossa turvassa. Astelin veräjälle.
– Lehmät pois! huusin epävarmalla äänellä. Ei vaikutusta. Siinä ne seisoivat ja tuijottivat, leuat jauhoivat ja kosteat sieraimet puhaltelivat raskaan tuoksuisia henkäyksiä. Vedin kaksi alimmaista riukua sivuun, mutta kahta ylintä en uskaltanut siirtää. Lehmät voisivat karata.
– Ota joku ruotama kätees ja aja ne pois, sanoi isä ikkunasta.
Ojan penkalla oli metrinen tukeva risu. Noukin sen ja kumarruin varovasti riukujen alta haan puolelle. Lehmät eivät liikahtaneet. Sitten ruskea nutipäinen mulkosilmä ravisti päätään niin että kaulassa roikkuva kello moikui, astui lähemmäksi, puhalsi pitkään ja kumartui haistamaan paitaani. Mulli tölmäsi sen viereen. – Anna niille kyytiä, kuului taas isän ääni.
Keräsin rohkeutta, aloin heiluttaa risua ja huutaa.
– Pois siitä, pois, pois, menkää mettään!
Nutipää kääntyi laiskasti ja lähti kantturoimaan tietä pitkin, toiset seurasivat perässä. Sain veräjän auki ja kiinni ja pääsimme matkaan. Lehmät siirtyivät vastahakoisesti tieltä metsän puolelle, kun isä tööttäsi.
– Pelottiko?
– Ei tietysti. Tai ehkä vähän. Ei noista tiedä. Onneksi ei ollut hevosia.
Syvennyin tutkimaan hansikaslokeron sisältöä. Hansikkaita ei löytynyt.
Tapio Järvinen
