Pyhä Kolme
Lapsuuden kirkkokäynneistä ovat parhaiten jääneet mieleen kovat kirkonpenkit, ehtoollisviinin tuoksu ja Hilariuksen kiitosvirsi. Sen teksti ei tiettävästi oikeasti ole Hilariuksen, Poitiers’ssa 300-luvulla toimineen piispan kirjoittama, mutta hänen nimellään nykyisessä virsikirjassa numerolla 126 oleva virsi yleisesti kulkee. ”Me kiitämme sinua, me sinua rukoilemme, me ylistämme ja kunnioitamme sinua.”
Miten mahtavasti urut pauhasivatkaan ja kirkkokansa veisasi antaumuksella jylhää ja juhlavaa melodiaa! Väliosa soitettiin yleensä hiljaisemmin. Sen pitkät nuotit tuntuivat venyvän ikuisuudeksi ja tunnelma kaikkineen oli jotenkin erityislaatuinen, mystinen.
Kaikkein parasta oli, kun sen jälkeen urkuri sitten lisäsi äänikertoja ylevään ja kohottavaan loppunousuun. Viimeisellä rivillä pasuunat jyrisivät ja mikstuuran kirkkaat ylä-äänet kimmelsivät vieden päättäväisesti, sointu soinnulta kohti aamenta. Yritin varmaan itsekin vähän laulaa mukana, mutta aika haastavaahan se pienelle lapselle taisi olla. Virsi vaikutti kuitenkin vahvasti siihen, millainen kuva kolminaisuudesta minulle muodostui: kovaääninen, mahtipontinen, jotenkin saavuttamaton.
Vaikka olin tarkistellut ajan mittaan ajatuksiani kolminaisuudesta, kirjoittanut opiskeluihin kuuluvia kurssitehtäviä intratrinitaarisuudesta ja kahlannut läpi sekalukuisen joukon teologisia opuksia, en oikein ollut saanut kolminaisuudesta otetta. Se tuntui pakenevan määritelmiä, eikä mahtunut oppiinsa.
Vasta tutustuttuani kelttiläisestä perinteestä kumpuaviin rukouksiin, kuvani kolminaisuudesta tuli ravistelluksi oikein kunnolla. Etäinen ja juhlava Jumala laskeutui valtaistuimeltaan ihan vierelle, arjen keskelle, jokapäiväisen elämän askareisiin. Jumalaa ei edes yritetä määritellä, vaan vain eletään ja hengitetään hänen läsnäolossaan. Se ympäröi meitä kaikessa – Jumala on yllämme, sisällämme, edellämme, hän on sydämessämme ja kättemme töissä. Hän tulee vastaan toisissa ihmisissä ja luonnon kauneudessa, sen ilmiöissä. Missä tahansa olemme, mitä hyvänsä teemme, meidän Jumalamme on meidän kanssamme. Luojana, Vapahtajana, Pyhittäjänä. Kolme Yhdessä, Yksi Kolmessa. Kelttiläisten rukousten luonteva, läheinen, raikas ja lempeä tapa puhua kolminaisuudesta tuntui juuri siltä, mitä olin kaivannut. Isä, Poika ja Pyhä Henki – Pyhä Kolme – asettuivat paikoilleen ja toivat Jumalasuhteeseeni levollisen rauhan.
”Pyhään, siunattuun Kolmeen upotan sinut.
Heidän rakkauteensa ja iloonsa lasken sinut.
Heidän rauhansa voima täyttäköön sinut.
Heidän varjeleviin käsiinsä annan sinut.
Rakkauden Kolmiyhteyteen upotan sinut.”
– Pyhä Ethelwold (925)
Hanna Autio
