Ruisleipä, joka jäi Forssaan
Ruisleipä on suomalaiselle enemmän kuin ruokaa. Se on ollut mukana arjessa silloin, kun mitään ylimääräistä ei ollut, mutta nälkä piti silti selättää. Hämeessä ruisleipä on kuulunut pöytään hiljaisella varmuudella – se ei ole pyytänyt huomiota, mutta ilman sitä ei oikein tullut toimeen. Forssassa ruisleipä kasvoi osaksi tehdaskaupunkia ja sen ihmisiä.
Forssalaisen ruisleivän tarina alkaa 1890-luvun lopulta, jolloin Tammen leipomo perustettiin. Samoihin aikoihin kaupunki kasvoi, tehtaat pyörivät ja työväki tarvitsi evästä, joka jaksoi kantaa pitkän työpäivän yli. Ruisleipä kulki mukana tehtaalle, ja siitä tuli monelle enemmän kuin ravintoa – se oli tuttu ja turvallinen osa päivää.
Samasta juuresta syntyi myös kuminalimppu, joka toi rukiin rinnalle hieman makeutta. Taikinaan lisättiin sokeria, hiivaleipäjauhoja, hieman enemmän hiivaa ja tietenkin kuminaa. Lopputuloksena oli maukas, pehmeämpi leipä, joka löysi paikkansa monen forssalaisen eväspussista.
Juuri jatkoi elämää
Kun Tammen leipomon toiminta aikanaan päättyi, ruisjuuri ei kuitenkaan kadonnut. Se siirtyi Markku Lehtiselle ja Markku Sulanderille, jotka perustivat Markun Pakarin. Markuille juuri oli vastuu, ei omaisuutta.
– Ajattelin aina, että tämä ei ole minun leipäni, vaan forssalaisten. Minun tehtäväni oli vain pitää huolta, että perinne jatkuu, Markku Lehtinen kertoo.
Yli kolmenkymmenen vuoden ajan Markun Pakarissa leivottiin ruisleipää samalla juurella ja samalla ajatuksella kuin ennenkin. Eläkkeelle siirtymisen myötä leivän tarina jatkui Pullantaissa Kuhalankadulla Markun Pakarin tiloissa. Kun Pullantai parin vuoden jälkeen sulkeutui, näytti hetken siltä, että pitkä ketju voisi katketa.
Silloin Keijo Koskimies päätti toimia.
Juuri palaa Kutomolle
– Tuntui, että jos juuri katoaa, katoaa samalla pala Forssan historiaa. Tätä ei voinut antaa mennä, Koskimies sanoo.
Juuri palautui Kutomolle, ja Vorssan Vapriikki otti perinteisen ruisleivän ja kuminalimpun leipomisen hoitaakseen Markku Lehtisen opastuksella. Leipiä paistetaan edelleen samalla juurella – kuminalla ja ilman – kuten ennenkin.
Vorssan Vapriikin pakarissa työskentelevät Sinikka ja Tuuli kokevat olevansa osa pitkää jatkumoa.
– Tässä työssä tuntee, että jatkaa jonkun toisen aloittamaa tarinaa. Tämä leipä on nähnyt enemmän kuin me, Sinikka sanoo.
– On hienoa ajatella, että sama juuri on kulkenut sukupolvelta toiselle ja päätynyt nyt meidän käsiimme, Tuuli lisää.
Forssalainen ruisleipä on kulkenut tehtaalta toiselle, leipomosta toiseen ja sukupolvelta seuraavalle. Se on säilynyt, koska aina on löytynyt joku, joka on nähnyt vaivan pitää siitä huolta. Tänään tuo vastuu on Vorssan Vapriikilla – ja niillä forssalaisilla, jotka ottavat leivän mukaan kotiin ja jatkavat perinnettä omassa arjessaan.
Ruisleipä ei tee itsestään numeroa. Se vain pysyy. Ja juuri siksi se kuuluu tänne.
