Pääkirjoitus

Elämän mittaisella matkalla ihmisiä tulee ja menee. Varsinkin, jos vaihtaa asuinsijaa usein, muuttaa työn perässä paikkakunnalta toiselle.

Elinikäistä ystävyyttä oppii silloin arvostamaan. On hienoa, kun voi yhdessä muistellakin pitkältä matkalta asioita ja saa olla mukana elämän mutkissa – saa myös toisen ihmisen tukea jyrkemmissä kurveissa.
Uusien ystävien hankinta ei aina ole yksinkertaista. Neuvot ovat. Menet vaan sinne ihmisten joukkoon… Ja mitä sitten? Huutelen siellä ääneen vai, että ystävää kaivattaisiin. Ei, me suomalaiset emme käyttäydy noin, yksinäisyys salataan ennemmin ja kärvistellään.

Moni kyllä, kun heiltä kysyy, mistä ystäviä on löytynyt, kertoo löytäneensä heitä yhteisen harrastuksen parista. Totta, siellähän samanhenkiset kohtaavat. On jo jotain yhteistä, kun ollaan vaikka kansalaisopiston ryhmässä, kirjaston lukupiirissä, puutyökerhossa.

Puhuminenkin auttaa. Se voi alkaa ihan vaikka siitä, että tervehtii. Vaihtaa mielipiteet säästä. Tai maailmanmenosta. Me elämme kuitenkin vielä sen verran turvallisessa yhteiskunnassa, että vieraan ihmisen kanssa jutteleminen on noin yleisesti ottaen turvallista. Rohkeutta se silti vaatii. Ja toisilta se sujuu luonnikkaammin, mutta ei siitä kouluarvosanoja jaetakaan.
Siis yrittämään. Ystävänpäiväkin tuossa sopivasti.

Maire Soiluva
Päätoimittaja