Päättymätön kesä
Sinä kesänä oli epätavallisen paljon leppäkerttuja. Kaikki muu tuntuikin menevän niin kuin aina ennenkin. Toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi sytytimme edelleen takkaan valkeita, ja juhannuksena kaivoimme varastosta pipot ja raappahousut pitämään vilun ja hyttyset loitolla. Heinäkuun sateissa tuskastelimme olohuoneen nojatuoleissa kirjoja lukien ja odottaen, milloin kesä oikein alkaisi. Murehdimme maahan mätäneviä mansikoita. Joimme vaniljateetä ja riitelimme siitä, mitä elokuvia kannattaisi katsoa. Koko kesän televisio oli kuitenkin avaamatta, koska emme päässeet yksimielisyyteen.
Harvoina hellepäivinä sen sijaan vietimme aikaa puutarhassa: Ismo puuhaili viljelyksillä ja minä nypin laiskasti rikkaruohon sieltä täältä. Tutkin näkymää ja mietin, mikä tässä maailmassa kannattaa. Aurinkohattuni lierin alta näkyvä maisema oli kuin yhdenlainen televisio; kuva ei koskaan ollut realistinen eivätkä sen värit aidot. Kuumuus kai alkoi sekoittaa jo valmiiksi mutkilla olevaa yhteyttä.
Söin kirsikoita suoraan puusta ja syljeskelin kivet nurmikolle. Tiesin, että Ismo inhosi tapaani, ja siksi se tuntui minusta erityisen mukavalta. Kypsä kirsikka sormien välissä oli samaan aikaan pehmeä ja kimmoisa, ja aina irrottaessani uuden marjan puusta tunsin tehneeni erityisen valinnan. ”Noista saisi hyvää hilloa”, Ismo sanoi. Minusta ne maistuivat paremmilta tuoreeltaan. Ne maistuivat kesältä. Kaikkea ei vain voi säilöä tai jalostaa, sillä tavalla asiat pilaantuvat ajan kuluessa. Raparperin voi keittää hilloksi, ja mansikat, mutta ei kirsikoita. Ne pitää nauttia heti, sellaisenaan, ilman odottamista.
Illansuussa istuimme terassilla ja seurasimme pääskysten lentoa ja pyrähdyksiä räystään alle. Kuin huomaamatta aloin itsekin rakentaa pesää. Ostin sisustuslehtiä ja selasin blogeista tuoreimmat vinkit. Kiersin kirpputoreja ja kävin taidelainaamoissa. Vaihdoin verhoja ja asettelin huonekuuset, aasinkorvat ja uudelleen muotiin tulleet kultaköynnökset paikoilleen. Mietin, pidinkö enemmän luonnonmukaisesta bohosta vai värikkäästä retrosta.
”Näissä tyynyissä on ihan varmasti jotain kemikaaleja. Sä et saa käydä siellä halpahallissa”, tokaisi Ismo yhtenä iltana, kun olimme menossa nukkumaan. Niin vähän Ismo tiesi, missä minä päiväni vietin. Mukaan se ei lähtenyt koskaan, joten harhaluulo päivistä jättimäisissä marketeissa sopi minulle varsin hyvin. Sain rauhassa jatkaa projektiani, joka oli kirjattu äärimmäisen yksityiskohtaisena suunnitelmana mustakantiseen muistikirjaani.
Vasta heinäkuun viimeisenä torstaina Ismo havahtui rakentamaani pienoismaailmaan. Nojatuolit eivät olleet entisillä paikoillaan, ja nukkumaan pääsy vaati melkoisen tyynyvuoren uudelleenasettelua. Olohuoneen sohvan tilalla oli riippumatto ja katossa iloinen lippunauha. ”Mitä tää nyt on? Sun pitää osata olla. Ei joka ilta voi siirrellä huonekaluja, eikä ainakaan hankkia uusia. Eikä uida alasti ja juoda viiniä pullonsuusta. Pitää osata seurata kasvua, kun sitä juuri nyt tapahtuu. Kohta on taas jo syksy.” Olin kyllä seurannut maksaläiskien kasvua, suonikohjujen kasvua, painon kasvua. Mikään muu kasvu ei tuntunut kuuluvan elämääni. Oivalsin, että tilanne vaati lisää muutosta.
Seuraavana päivänä ostin kirpputoreilta kaikki ruukut, jotka löysin. Kaivoin niihin puutarhasta mehikasveja, tammenalkuja, piharatamoita, pienen vadelman ja jopa voikukan. Se oli tietenkin kukkinut jo kauan sitten, mutta oli edelleen hyvinvoiva, ainakin vihreä. Sen juurakosta lehahtava tuoksu toi mieleen lapsuuden leppoisat, ikuisesti jatkuvat aurinkoiset kesät. Asettelin ruukut olohuoneeseen, eteiseen, kylpyhuoneeseen, makuuhuoneeseen ja työhuoneeseen. Hain lähimetsästä mustikkaa, puolukkaa, liekoa ja oravanmarjaa. Kun ruukut loppuivat, täytin lasipurkkeja vedellä ja tein niistä itselleni varvikon.
”Hullu”, sanoi Ismo tullessaan kotiin. Onnellinen hullu, ajattelin maatessani laiturillani, pienellä räsymatolla varpujen keskellä. Irrotin kypsän mustikan ja asettelin sen napaani. Napsautin päälle lukuvalon, kohdensin sen varpaassani olevaan hopeasormukseen ja tunsin lämmön hehkun. Annoin jäätelön sulaa kulhoon ja ajattelin taaksepäin käveleviä rapuja.
Täydellinen suunnitelma. Minä jäisin tähän kesään ja kasvaisin sen mukana.
Piia Syrjäaho