Varikosta puksmänttiin
Näkymä Kehräämön tornista 1800-luvun lopulta. Vasemmalla alhaalla Kostholli eli ruokala, oikealla puuvillamakasiini. Koivujen reunustaman Wahreninkadun varrella näkyy Forssan ensimmäisten työväenasuntojen, pytinkien, kattoja. Vasemmalla taustalla näkyy Forssan kartanon heinäpeltoa ja viljamakasiini, oikeassa laidassa pilkottaa yhtiön hotellin kattoa. KUVA: Forssan museo, Piipun juurella.
Ida Maria Saarinen kertoo kirjassaan Nokkosia ja harakankukkia lapsuudenaikaisia ruokamuistojaan:
”Ja äidin tekemää varikoa oli aina pytyssä, uusi oli jo imeltymässä, kun viimeisiä sen uurteista kaavittiin. Maitoa saatiin vain puuronkastiksi ja voita kerran päivässä leivän päälle. Eivätkä koko talvea piisanneet tiinuun suolatut possun viilekkeetkään. Kun jo sorkatkin oli laskiaispapusopassa keitetty, tuli liha ostoseen. Äiti toi lauantaisin torilta kiivaleen sianselkää, mutta siitä ei mukuloille, hukkaansyöville, liiennyt. Isä tarvitsi rasvaa, että tarkeni talvenpakkasissa pitkät päivät uurastaa. Meille pirttieläjille riitti lihasta keitetty perunasoppa ja paistaessa tehty rasvakasti.”
Tehtaalaisperheissä oli usein monta lasta ja ruoan riittävyys oli äitien huolena. Esko Aaltonen kirjoittaa kirjassaan Entisajan Forssaa ja sen väkeä tehtaalaisten jokapäiväisestä leivästä.
”Lauantaina piti ostaa torilta viikkoiset ruokatavarat, mutta suuria varastoja ei sillä saanut, kun perheenisä varhaisimpina aikoina jätti ruokarahoiksi vain 4-5 mk viikossa, myöhemmin palkkatason noustessa toki 10 markkaakin. Silakka, suolavesi ja nisujauhosoosi olivat haluttuja perunankastikkeeksi. Voi tavallisesti loppui jo torstaina, niin että työkansa perjantain sai olla kokonaan sitä ilman. ’Siitä tavarasta on perjantai’, olikin tapana sanoa; kun jokin ruokatavara loppui. ’Ei kahta särvintä yhtä aikaa’ – se oli forssalaisen työläisen koettu ruokailusääntö. Jos oli pöydässä voita, ei syöty lihaa, ja päinvastoin. Perunasoppa oli maittavaa ruokaa; leipäressua saatiin siten, että leivänpalasia keitettiin maidossa, ja variko oli käytännössä kuten maaseudullakin. Maitoa annettiin ’rätninkiin’: sai näet koko viikkoisen maidon maksaa vasta lauantaina.”
Torilla myytiin monenlaista ruokatavaraa. Sieltä sai myös valmiita ruokia, kuten nisujauhovelliä, jota sai mukillisen 5 pennillä. Kaupan oli myös räätikän- ja nauriinpaistikkaita sekä mämmiä. Kahviakin myytiin. Ja varimakkeeta, joka maksoi 10 penniä mukilta.
Silakkaa, lohta ja syksyisin nahkiaisiakin sai Forssan torilta jo 1800-luvun lopulla. Tarjolla oli myös omenia ja viinimarjoja. Kauppiaita oli monta ja heiltä sai ostaa nisusten lisäksi kymmenenpennin kakkuja, ankastokkeja ja jötköjä.
Perheissä yritettiin olla omavaraisia. Ida Maria Saarisen mukaan hänen lapsuudenkotinsa pihalla oli omenapuita, tikkerperipensaita, kasvimaa ja perunamaa. Kotieläimiäkin tehtaalaisilla oli, joskus lehmäkin, tavallisesti sika liiterin nurkassa tai muutama kana. Siisteyssyistä eläintenpito lopulta kiellettiin.
Kalastamassa käytiin sekä Loimijoella että Pyhäjärvellä, joskus Kuivajärvellä ja Liesjärvellä saakka. Marjastamaankin mentiin. Mustikat, puolukat ja vadelmat olivat tärkeä lisä yksipuoliseen ruokavalioon.
Kostholli oli Wahrenin perustama ruokala, jossa oli omat ruokasalinsa tehtaan mestareita ja virkailijoita, pikkupomoja ja perheettömiä työläisiä sekä lapsia varten. Ensin mainituille oli tarjolla kolme ateriaa päivässä, työmiehille ja lapsille vain yksi. Heidät kutsuttiin syömään päivällistään vellikellolla. Ruokalistalla oli leipää, silakkaa, perunasoppaa, velliä ja papusoppaa, sunnuntaina maitovelliä. Leipää sai mukaansakin. Kosthollin pito loppui vuonna 1893, kun lasten työnteko tehtaalla lopetettiin.
Merja Isotalo
