Niin vähän me ymmärrämme toisiamme
Alle 40-vuotias kirjoitti kommentissaan, että miksi huonokuntoisia vanhoja ihmisiä pitäisi palkita Kelan maksamalla hoitotuella siitä, etteivät he ole pitäneet parempaa huolta itsestään.
Ei ole koskaan tullut mieleen, ei edes mielen viereen, että näinkin voisi ajatella. Että hoitotuki, jota eläkkeellä oleva voi saada vamman tai sairauden ja niiden vuoksi alentuneen toimintakyvyn vuoksi, olisi palkinto.
Eikä sekään, että huolehtimalla paremmin itsestäsi et olisi vammainen tai sairas vanhana. Tuskinpa kukaan olisi esimerkiksi kuuro tai sokea, jos vammasta olisi päässyt jossain vaihetta elämää vain pitämällä huolta itsestään. Miten voi joku olla niin kapeakatseinen, ettei hiukan alle 40-vuotiaanakaan vielä tajua, ettei ihminen voi vaikuttaa kaikkiin sairauksiinsa tai vammoihinsa itse. Sitä, että tajuaisi vanhuuden mukanaan tuomia toimintarajoituksia, ei voi tietenkään tällaiselta ihmiseltä edes vaatia.
Ja kuitenkin se on ehkä hiukan enemmän ymmärrettävää. Miten 30-vuotias voisikaan ymmärtää, miltä tuntuu 60- tai 90-vuotiaasta. Ei hän ole sellaista vielä kokenut, eivätkä kaikki seuraa vanhempiaan tai isovanhempiaan niin, että asia aukeaisi ajoissa. Tai jos aukeaakin, niin se aiheuttaa niin paljon huolta ja hoivantarvetta, että sitä on mieluummin näkemättä.
Mutta minä sanon Sinulle nuori ihminen, jonka mielestä hoitotuki on palkkio: Saat heti tämän ”palkkioni”, vaikka tuplana, jos otat myös vammani. Se on sitä laatua vamma, jonka sain geeneissä, enkä voi sille yhtikäs mitään. Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisin juossut maratonin päivässä. Ei olisi vammani poistunut, vaikka olisin syönyt kilon kasviksia päivässä.
En minä itseäni sääli. Minä säälin sinua, joka elät noin kovien arvojen maailmassa. Joka kuvittelet selviäväsi elämästä ilman sairauksia, ilman toimintakyvyn vähenemista – siis jos saat elää vanhaksi.
Arvomaailmasi taustalla on kamala ajatus siitä, että vanhetessaan ihmisen pitää pysyä kunnossa, jotta Sinulle ei koidu huolta eikä harmia. Jotta Sinun ei tarvitse hankkia kenellekään hoitokotipaikkaa tai hävetä alzheimeria sairastavan vanhemman karkailuja. Näin viet ihmisen elämän arvon ja näkyyhän se jo joka puolella: vanhukset ovat kuluerä ja ruuhkauttava kaupan kassajonot.
Takana on myös toinen aikamme ilmiö. Some ja tekstaripalstat antavat mahdollisuuden ihmisille ottaa kantaa. Kaikkeen mahdolliseen. Myös asioihin, joista ei tirin taria tiedä. Tai joita ei kokemattomuttaan yhtään ymmärrä. Asiantuntijoista ei ole pulaa. Erityisen hyvin ihmiset tietävät, miten toisen pitäisi tehdä työnsä, vaikka itsellä ei ole asiasta mitään kokemusta. Ihan niin kuin rikkaat tietävät, miten köyhän tulisi elää. Nuoret ihmiset tietävät, minkälainen vanhan ihmisen pitää olla: vaivaton ja mieluummin myös näkymätön.
On surullista todeta, että aikain saatossa, kaikkien digitaalisten vehkeiden ja uutisvirran lisääntymisen myötäkään me emme ymmärrä toisiamme yhtään paremmin. Pikemminkin päinvastoin.
Kaarina Kuisma,
eläkeläinen ja ehkä se hidas ihminen edessäsi kassajonossa.