Tämä kirjoitus saattaa sisältää vanhentunutta tietoa, sillä se on julkaistu yli 2 vuotta sitten.

Riivattu suurperhe

Loviisa-neiti herää aamuvarhain, kerkeää haukotella kerran, kunnes SE muistuu mieleen. Lapsi muuttuu sekunnin murto-osassa punaiseksi ja alkaa huutaa minulle kuin näätä.

Puolituntia myöhemmin Luukas kipittää läpi pitkulaisen talomme nokka pystyssä. Melkein näen, kuinka nenäkarvat heiluvat hänen nuuhkiessaan ja valittaessaan minulle: äiti, missä NE ovat? 

Viiden minuutin kuluttua olohuoneeseen kaikuu Lyylin terävien kantapäiden kolina, kun hän hakkaa niitä ruokasalimme lattiaan etsiessään äidin kätköä samalla hiljaa puuskahdellen. 

Lilli malttaa nukkua vielä lähemmäs kahdeksaa ja raahustaa sitten sohvalle tokaisten: Joko saadaan, äiti? 

Leevi nousee lukuisten pyyntöjeni päätteeksi yhdeksältä. On hänen vuoronsa viedä Pongo, beauceron paimenkoirarouvamme, aamulenkille.  Leevi kuitenkin vain pujahtaa ohitse eteiseen valittamatta mistään….outoa.

 Viimeiseksi nousee tapansa mukaisesti kymmenien aivastusten saattelemana Liisa, joka pitkällisen hiljaisen hetken päätteeksi päättää myös uskaltautua kysymään:  joko saataisiin? Huh! 

Vaikka tiedän aivan itse aiheuttaneeni tämän, olen silti huojentunut, että nyt on viimeinen päivä. Tämän jälkeen pidämme totaali vieroittautumisen. Kamalaa. Siis minun kohtaloni, koska joudun ottamaan sen kaiken vieroitusoireilla riivattujen lasteni vitinän ja venymisen vastaan. APUA. 

Päädyn siihen, että on vähintäänkin reilua, ettei minun tarvitse lopettaa, sillä ei todella olisi inhimillistä pistää minua sietämään omaa tuskaa ja samalla vielä kuuden muun tuskaa. Mutta koska varastossa on enää yksi, kerron lapsille piilottaneeni SEN eteisen kenkäkaappiin ja mielessäni annan luvan itselleni ostaa lisää tänään, mutta vain minulle.

Ryminällä riivatut ryntäävät eteiseen ja heti kuuluu huuto, SE ei ole täällä. No, muistin ehkä väärin, taitaa ollakin kodinhoitohuoneen alalaatikossa? Riivattuja kiitää ohitseni kuin heidän määränsä olisi tuplautunut eteisessä. Ei täälläkään. No hitsit, mihismäsit piilotinkaan ne tällä kertaa?? Täytyy olla vaatehuoneessa, katsokaa äidin sukkalaatikkoon. Ei ole. Nyt alkaa äitiä kuumottaa. 

Riivatut koventavat otteitaan. 

− Mä en ainakaan tee mun kotitöitä, jos et kerro missä NE on, toteaa Lilli.

Loviisa huutaa jo kurkkusuoraan, kun tarjoilu on hidasta. Hmm… no hemmetti, en nyt voi unohtaa mihin piilotin viimeiset!?  

Kunnes välähtää. Yksi sokerin riivaamista ei valittanut tänä aamuna!! 

Totean valittajille, että menkääpä kurkkaamaan Leevin huoneeseen. Arvaankin jo, sillä tuli aivan hiiren hiljaista.  Menen perässä ja kyllä. Siellä istuu viisi riivatuista surun murtamiksi muuttuneina, ringissä, kuin olisivat löytäneet koiramme kuolleena. Keskellä on kuitenkin iso joulusuklaarasia, joka ammottaa tyhjyyttään!!! KÄÄK!! 

Ovelle saapuu naureskellen Leevi ja toteaa, että äiti unohti piilottaa ne, kyllä oli hyviä. Melankolian valtaamasta huoneesta poistutaan hitaasti, siskoja lohduttaen, heidän ihmetellessä kuinka veli saattoi olla niin raaka hirviö, että söi kaiken. Minä yritän selittää yhdelle, ettei tehnyt oikein, ja toisille, että tätä se sokeririippuvuus aiheuttaa.

Kolme päivää täysin sokeritta ovat suorastaan hirveitä. Ruoka ei maita kellekään. Onneksi kukaan ei ole huomannut minun pujahtelevan vähän väliä siivouskaapillemme. Kekseinpä mahtavan herkkujemman! Neljäntenä päivänä alkaa hellittää ja riivaus on vihdoin poistunut. Tilalle on saapunut rakkaat pikku pallerot, jotka kykenevät syömään ruokaa ja kestävät odottaa iloisina seuraavaa vatsan täytettä.
Istun uuden vuoden ensimmäistä iltaa sohvalla katsellen elokuvaa, nappailen suklaata sohvatyynyn alta ja olen ylpeä vieroitettuani lapset koukusta. Varsinkin, kun olen saanut pidettyä oman pikku salaisuuteni. 

Juuri silloin käsi laskeutuu olkapäälleni ja Liisa kuiskaa korvaani: Kiinni jäit, mutta en kerro kellekään, jos annat mullekin. 

Voi kökkö.

Anniina Pöyri

Kaikki artikkelit

Siirry takaisin sivun alkuun