Jos Loimijoki osaisi kertoa: Minä olen Loimijoki. En asu täällä. Minä olen täällä.
Olen virrannut halki Lounais-Hämeen kauemmin kuin yksikään nyt elävä ihminen muistaa. Olen nähnyt vuodet, jotka ovat päätyneet historiankirjoihin, ja vielä useammat, joista on jäänyt jäljelle vain muisto vanhassa valokuvassa tai tarina kahvipöydän äärellä.
Olen seurannut, kuinka kylät ovat kasvaneet rannoilleni. Olen nähnyt ensimmäisten siltojen nousevan ylitseni ja katsonut, kuinka niiden kautta kulkivat hevoset, polkupyörät, linja-autot ja lopulta loputtomat autojen virrat.
Yhdestä asiasta haluan kertoa erityisesti. Kuhalankoskesta.
Pitkään olin vain joki muiden joukossa. Virrasin koskena, mutkittelin peltojen halki ja annoin ihmisille vettä, kalaa ja kulkureittejä. Sitten tuli aika, jolloin joku näki minussa jotain enemmän. Hän näki voiman.
Kuhalankosken partaalle nousi tehdas. Virtaani alettiin käyttää koneiden pyörittämiseen, ja vähitellen pienestä tehdasyhdyskunnasta kasvoi paikka, jota myöhemmin alettiin kutsua Forssaksi. Minun voimani valjastettiin ensin rattaisiin ja hihnoihin, myöhemmin sähkön tuottamiseen. Jokainen tehtaan laajennus, jokainen uusi kone ja rakennus olivat tavalla tai toisella yhteydessä minuun. Näin tehtaan kasvavan rakennus rakennukselta. Näin työväen asuntojen kohoavan rantamaisemiin. Näin koulujen, kauppojen, työväentalojen ja kokonaisen kaupungin syntyvän ympärilleni.
Päivisin rannallani kaikuivat tehtaan äänet. Työläiset kulkivat siltojen yli vuoroon ja vuorosta pois. Piiput kohosivat taivasta vasten, ja niiden varjossa elettiin lukemattomia arkipäiviä.Teollisuus toi työtä, toimeentuloa ja hyvinvointia. Se toi elämää rannoilleni.
Minä kannoin mukanani myös teollisuuden jälkiä.
Vanhemmat forssalaiset muistavat vielä ajan, jolloin värini eivät aina olleet omiani. Värisammioita ja painoteloja puhdistettiin, ja huuhteluvedet päätyivät suoraan virtaani. Joskus saatoin aamulla olla sinertävä, toisena päivänä punainen ja seuraavalla vihertävä.
Kerrottiin, että kaupungilla saattoi nähdä joesta, mitä väriä sinä päivänä valmistettiin.
Minä en osannut siitä valittaa. Joki ottaa vastaan sen, mitä sille annetaan. Kannoin mukanani niin tehtaan menestyksen kuin sen varjopuoletkin.
Ajan myötä ihmiset kuitenkin alkoivat ymmärtää enemmän vesien merkityksestä. Menetelmät kehittyivät, puhdistuksesta tuli tarkempaa ja minua alettiin tarkastella muutakin kuin tuotannon osana. Nykyisin olen monin paikoin erilainen kuin noina vuosikymmeninä.
Muistot kulkevat edelleen mukanani. Enkä ole ollut vain tehdasjoki.
Olen kuullut lasten naurun rantapenkereiltä. Olen nähnyt poikien onkivan laitureilla ja perheiden kokoontuvan rantaan kesäiltoina. Olen kantanut kevättulvia, syksyn lehtiä ja talven jäitä. Olen nähnyt ensirakkauksia, huolia, juhlia ja hiljaisia hetkiä.
Moni on istunut rannallani silloin, kun elämä on ollut parhaimmillaan. Ja moni silloin, kun se ei ole ollut.
Vuosikymmenet ovat vaihtuneet. Minä olen jatkanut kulkuani.
Joskus mietin, huomaavatko ihmiset enää minua samalla tavalla kuin ennen. Moni ylittää sillan vilkaisematta alas veteen. Toiset kulkevat rantareittejä kiireisin askelin.
Silti näen yhä niitä, jotka pysähtyvät.
He katsovat veden pintaa.
Ehkä juuri silloin he ymmärtävät, että minä olen ollut täällä koko ajan. En vain maisemana, vaan osana kotiseudun tarinaa. Ilman Kuhalankoskea ei ehkä olisi syntynyt tehdasta. Ilman tehdasta ei ehkä olisi syntynyt Forssaa sellaisena kuin sen tunnemme.
Minä virtaan yhä. Kun seuraavan kerran pysähdyt sillalle tai rantaan, katso vettä.Saatat nähdä vain joen.Minä näen kokonaisen kotiseudun tarinan.
Tarina Iisakki
