“Minä ja parvekkeeni – ei enää ikinä yhtään festaria”
Kesä on täällä taas, ja kansa raahautuu kiltisti kärsimään siitä, mitä kutsutaan “elämyksiksi”. Festarit, markkinat, kyläpäivät, puistopiknikit, ja se kuuluisa tunnelma – mikä on suomeksi sanottuna hiki, ötökät ja joku huutamassa, että “mennään kattoo sitä keikkaa, vaikka en muista mikä bändi se oli”.
Minä en mene. Minä istun. Parvekkeella. Mökillä. Terassilla. Paikassa, jossa en tarvitse ranneketta vessaan enkä kuule kertaakaan kesän aikana sanaparia “maksaminen toimii ihan just”.
Kesätapahtumien suurin harha on, että niissä tapahtuisi jotain. Totuus: seisot 45 minuuttia tiskillä saadaksesi lämminhenkisen kaljan ja äänirasituksen. Joku kompastuu telttaan, joku itkee narikassa, ja joku julistaa: “Tää on se kesä, joka muistetaan!” – aivan kuten jokaisena muuna kesänä, jonka jälkeen muistetaan lähinnä flunssa ja kadonnut pankkikortti.
Mitä minä teen sillä aikaa? Paistan makkaraa parvekkeella. Se palaa kiinni grillivastukseen, mutta minä syön sen silti, koska se on elämää. Täysin omaehtoinen, rauhallinen, hikivapaa elämä, jossa ainoa ääni on taloyhtiön variksenpelätin ja Spotify-soittolista, jota minä hallitsen – en joku DJ, joka luulee, että Darude on edelleen relevantti.
Sanotaan, että festareilla syntyy muistoja. Niin syntyy täälläkin. Kuten se, kun löysin euron kolikon parvekkeen nurkasta tai kun istuin neljä tuntia tuijottaen ukkospilviä ja tunsin olevani osa jotain suurempaa. Kyllä – olen korvannut yhteisöllisyyden introspektiolla, ja se tuntuu hyvältä. Eikä kukaan ollut vieressä yskimässä.
Ei enää festareita. Ei enää kävelyä märkien niittyjen halki vain kuullakseen jonkun soittavan coverin Bonnie Tylerin “Total Eclipse of the Heartista”. Minä jään kotiin. Minä jään tänne. Parvekkeelle, missä elämä tapahtuu juuri sen verran kuin itse haluan.
