Parempi maailma
Antiikin Kreikan näytelmien juonenkäänteistä on jäänyt henkiin käsite ”deus ex machina”. Kun näytelmän juonessa alkoi tilanne mennä monimutkaiseksi ja katsojaakin alkoi arveluttamaan se, miten roolihahmot tästä selviäisivät, vinssattiin näyttämölle lavasterakenteista jumalaa, joka ihmisroolien sijaan ratkaisikin ongelmat ja vei näytelmän päätökseen.
Näin laiskaa juonenkehittelyä ei enää tämän päivän teatteriyleisö hyväksyisi, mutta usein kun kirkosta otetaan kantaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta tai maailman vääryyksiä vastaan, jostain nousee kuoro niitä, joiden mielestä kirkon tulisi keskittyä vain tuonpuoleisiin ja jättää maalliset asiat muille. Ajatus siitä, että asiat järjestyvät vain hyvillä toiveilla, hurskailla puheilla ja virsien veisuulla on omanlaisensa deus ex machina.
Samaa ajatusmallia on esiintynyt jo aivan kristinuskon alkuajoista lähtien: jo varhaisimpien kristittyjen joukossa oli niitä, jotka olivat satavarmoja siitä, että maailma on kohta loppumassa, Kristus saapumassa pilvien päällä laittamaan asiat tuota pikaa järjestykseen, ja siksi on hukkaan heitettyä energiaa yrittää tehdä maailmaa yhtään sen paremmaksi.
Maailma ei kuitenkaan olisi niin monessa asiassa aiempaa parempi, ellei olisi ollut ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita tarttumaan epäkohtiin, uhraamaan aikaansa ja hyvinvointiaan, ja joskus jopa laittamaan henkensäkin alttiiksi siksi, että tulevaisuus olisi menneisyyttä valoisampi. Palkintona työstä yhteisen hyvän eteen on harvoin tasapuolisesti pelkkää kiitosta.
Yksilön ja yhteisön hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. Mielenrauhaa on vaikea saavuttaa, jos maailma ympärillä palaa, eikä ilman tasapainoisia yksilöitä ole myöskään tasapainoista yhteiskuntaa. Jos haluaa tavoitella hyvää elämää, kannattaa tavoitella sitä myös muille.
Lari Lohikoski